Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin osa 2

 

En yleensä kirjoita näitä kirjajuttuja näin nopeasti vaan annan tarinan ja kerronnan laskeutua ja asettua, ottaa sen tilan minkä ne tarvitsevat, mikä niille kuuluu.

Mutta nyt olen jotenkin niin sydän särkynyt että on pakko.

Luin kesällä tämän Jonas Gardellin romaanitrilogian ensimmäisen osan ja olin todella vaikuttunut, mutta eniten mieleeni jäi kirjan sanoman tärkeys ja merkittävyys, halusin kiivetä talojen katoille ja huutaa jokaisen ihmisen oikeutta rakkauteen.

Mutta tämä toinen osa on kaiken muun lisäksi myös kaunokirjallisessa mielessä järisyttävää luettavaa. Kerronta on tehokasta ja kaunista, ajalliset ja paikalliset siirtymät ovat hallittuja ja luovat ihmeellisen ehjän kuvan näiden poikien elämästä, lapsuudesta tähän hirveään hetkeen.

Tarina on niin surullinen, niin rankka ja niin tosi, että vaikka luin kirjan loppuun muutama tunti sitten minua itkettää vieläkin.

 

Siinä missä ensimmäinen osa oli nimetty Rakkaudeksi ja maailma oli juuri avautumassa toisille ja varovasti vapautumassa kaikille, on tämä toinen nimeltään Sairaus. Rasmus ja Benjamin ovat muuttaneet yhteen, Tukholman kadut ovat tutut ja ystävät lähellä. Ja silloin sairaus saapuu kaupunkiin, pyyhkäisee mukanaan jokaisen, tavalla tai toisella. Ovet ja ikkunat suljetaan uudestaan, äänet vaiennetaan, kyynelten annetaan valua.

Gardellin todella toimiva tehokeino on käyttää äärimmäisen nopeita leikkauksia riemusta ja rakkaudesta kuolemaan ja kipuun. Täydellinen kesäpäivä ja päivettyneet pojanvartalot muuttuvat eristysosastoon ja riutuvaan, kirjaimellisesti hajoavaan ruumiseen.

Kuolema on yhtäkkiä kaikkialla ja yhteiskunta kaipaa syyllistä. On osoitettava sormella ja sanottava: hän, mutta en minä.

Nämä ällöttävät kummajaiset halutaan pois mielestä, pois katukuvasta. Ehdotetaan tatuointeja sairastuneille, leirejä ja kuljetuksia. Hävetkää murhaajat, heille kiljutaan lehtien otsikoissa, eikä sairaalan oviakaan mielellään avata.

Toistamiseen Gardell iskee lukijan tajuntaan että tämä kaikki on tapahtunut, tämä kaikki on totta.

 

Ehkä juuri sen vuoksi kipeimmin kirjassa osuu se seinä joka näiden poikien ja heidän läheistensä välillä on. Vasta äsken hän oli pieni poika isän sylissä, keskellä villiä luontoa ja lapsuuden hellyyttä, ja nyt on jo viimeinen ilta, hän tekee kuolemaa, hidasta ja hirveää kuolemaa. Vasta nyt hänen isänsä ja äitinsä tulevat häntä katsomaan. Omaa poikaansa, tuota outolintua, vierasta, homoa.

Tämä on elettyä elämää, niin pohjattoman surullista.

 

He eivät puhu paljon keskenään. Ei ole paljon sanottavaa. He osoittavat suurta tahdikkuutta ja huomavaisuutta. Benjamin pitelee Rasmuksen kättä, ei väisty hänen luotaan. Sara kostuttaa Rasmuksen huulia, laulaa matalalla ja pehmeällä äänellä lapsuusajan virsiä.

Haraldkin uskaltautuu lopulta vuoteen ääreen. Hän ei kosketa poikaa, sitä hän ei rohkene, mutta hän asettuu Benjaminin taakse ja pakottautuu katsomaan.

Katsomaan Rasmusta.

Sitä vähää mitä on jäljellä. Olemattomiin riutunut kuori. 

Tätä oudosti ennen aikojaan vanhentunutta miestä, jota hän ei tunne, mutta joka nyt kuolemassa palautuu entistä enemmän hänen rakkaan poikansa hahmoksi. 

 

Heistä jokaisella on tarina, he tulevat jostain ja kaipaavat jonnekin. He ovat vasta alussa, niin kauniita ja nuoria. Ja nuorena he myös kuolevat.

 

Poika ei ole enää isänsä sylissä.

”Äiti? Isä? Minua paleltaa. Haluan lähteä nyt kotiin”, hän ynisee. Kääntelee päätään. Paikalle ei ole ketään muuta. On vain hän ja meri. Hän ja tuuli.

Meren aallot lyövät yli aution, avaran rannan. Paikalla on kaksi tyhjää aurinkotuolia. Toisen tuuli on kaatanut.

 

Itkin puolesta välistä loppuun. Varsinkin viimeiset sivut meinasivat ottaa liian koville. Vielä on yksi osa jäljellä. Sitä ennen on hengähdettävä että selviän. Ja silti, kiitollisena tästä kirjasta. Gardellin uskalluksesta ja voimista kirjoittaa juuri tämä tarina, kirjoittaa se juuri näin.