Ja juuri silloin Stella sanoi, äänellä joka oli edelleen uninen ja käheä, sanat joita pidin kauniina jo silloin, mutta jotka tuntuivat vieläkin tärkeämmiltä nyt, kun on kulunut joitakin vuosia ja lähestyn kertomukseni loppua: Déjà-vu? Mä olen aina ajatellut että se on vain ahdistusta elämän epätodellisuuden edessä. Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa.”
Olen aloittanut tämän tekstin noin kaksikymmentä kertaa. En oikein tiedä mitä sanoa. Kjell Westö on minulle todella tärkeä kirjailija, jonka muutamasta kirjasta pidän kovasti ja yhtä rakastan melkein yli kaikkien muiden kirjojen koko maailmassa. En tiedä miten muotoilla sanoiksi se alun hitaus, keskivaiheen valtava lukemisen ja tuntemisen ilo ja riemu, ja lopun pettymys. Miten sanoa, että vaikka tämä on Hieno Tarina sen jokaista lausetta, sydämenlyöntiä ja henkäystä myöten, jäin minä silti, lopulta, sen ulkopuolelle.
Romaanin keskiössä on Rabellien suku, sen vanha raha ja vaietut salaisuudet, isien varjot ja sukupolvelta toiselle siirtyvä erehtymisen ja epäonnistumisen pelko. He ovat kauniita ja rikkaita, ja heidän joukkoonsa ajautuu vaatimattomammista lähtökohdista tuleva poika joka ystävystyy perheen lapsien Alexin ja Stellan kanssa. Epätasapainoinen ystävyys Alexin kanssa kantaa läpi vuosikymmenten, roihahtaa, murtuu ja varovasti elpyy, mutta se mikä pysyy on side pojan ja Stellan välillä, fyysinen lataus ja vetovoima joka on kaikkea muuta vahvempi, armoton hullu rakkaus.
Aika kulkee 1960-luvulta tähän päivään, läpi Helsingin rantojen ja kaupunginosien, Espoon ja Espanjan reunamille asti. Tunteiden, tapahtumien ja kasvojen joukko on rikas ja ehyt. Vuodet jättävät jälkensä jokaiseen, on asioita joita ei voi unohtaa ja toisia joita ei enää tavoita vaikka haluaisi. He näkevät itsensä toisissa, vuorotellen juoksevat kohti tai pakenevat henkensä edestä. Ja tästä kaikesta kertoja kirjoittaa kirjaa, rehellisintä teostaan tähän mennessä. Tai ainakin yrittää kirjoittaa. (Ja kuka tätä tarinaa itseasiassa kertoo?)
Meni melkein sata sivua ennen kun tarina alkoi viedä, mutta sitten se veikin tavalla että jos minulla oli ratikassa aikaa kahden pysäkin verran, minä otin kirjan laukusta ja luin. Tarina oli monisyinen, laaja ja syvä, ja minä upposin onnellisena.
Kunnes koitti sen viimeinen osa.
Tyyli muuttui tiiviiksi, kerronta suppeaksi, tunnelma kiireiseksi, melkein kireäksi; katosi lempeys ja laveus. Kaikki langat piti jostain syystä yrittää solmia yhteen ja pian, kaikki käänteet selittää kirkkaiksi ja ymmärrettäviksi. Siinä missä kirja oli melkein koko mittansa verran pohtinut ihmismielen monimutkaisuutta ja haavoittuvuutta, muuttui kaikki lopussa kuin jonoksi valmiita vastauksia, aivan liian helppoja ratkaisuja. Ja tämän lisäksi pintaan nousi vielä suuri joukko uusia teemoja nykyajasta, terrorismista, pakolaiskysymyksestä ja taiteen merkityksestä ja yksittäisillä lauseilla avattiin kokonaan uusia tarinalinoja jotka sitten jäivät vain roikkumaan ilmaan. Puhumattakaan siitä miten höllästi ja jopa hölmösti alun varsin dramaattinen, dekkarimainen juonenkäänne kiertyi auki.
Ehkä tämä kaikki oli elämän ja kirjoittamisen keskeneräisyyden kuvausta myös, tulkintaa siitä mistä koko romaani lopulta kertoi, muistamisen välttämättömyydestä ja samalla väistämättömästä vajavaisuudesta, rakastamisen kauneudesta ja kauheudesta.
Ehkä tämä oli jokin huuto tai pyyntö nuoruudelle joka ei tule takaisin, ajalle jolloin taivas säkenöi mielikuvituksellisissa, rikinkeltaisissa sävyissä ja mikä tahansa oli hetken mahdollista.
En tiedä, mutta minä toivoin jotain enemmän.
Ainakin minä toivoin paljon enemmän kuin loppua joka oli aivan liian sisäsiisti sen kaiken ihanan ja inhimillisen myllerryksen, kaaoksen ja kasvamisen jälkeen.
Tai ehkä minä en vaan kestä ajatusta keski-ikäistymisestä ja tyyneydestä. Ehkä se kuulostaa minusta luovuttamiselta.
Ehkä olen vähän kyllästynyt romaaneihin, joissa päähenkilö on kirjailija.
Ehkä minä vähän turruin Westön alleviivattuun haluun ja omaan makuuni liian kuluneeseen tapaan kirjoittaa seksistä esim. toistelemalla sanoja tussu ja voihkaisu.
Ehkä minä vain kaipaan aina ja ikuisesti sitä Leijojen mielen ja sydämen räjäyttävää vaikutusta vaikka järjellä tiedänkin että se on mahdottomuus ja aika kohtuuton toive ja odotus. Minä olen eri, aika on eri, Westö on kirjailijana eri (vaikka onkin myös aina vähän sama mikä on yhtä aikaa lohdullista ja vähän turhauttavaa, ja tämän ammatin yksi vaikeimpia kysymyksiä).
Minä kirjoitan tätä vain muistini varassa koska kirja on kotona ja minä melkein 700 kilometrin päässä Oulun Hailuodossa. Lopetin lukemisen perjantaina ja olen yhä sen jäljiltä hämilläni, pettynyt ja onnellinen, lopulta ehkä eniten vaikuttunut sen tavasta kuvata ihmisen haurasta ja silti rohkeaa yritystä ymmärtää kuka minä olen ja miksi, sen kertojasta joka on ihailtavan hienovireisellä ja häilyvällä tavalla täysin epäluotettava (muutaman kerran mieleen tuli vahvasti Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän) sekä monikerroksisuudesta joka jätti asioita auki kuten elämässä ja taiteessa aina jää.
Kunpa se kaikki vain olisi kantanut loppuun asti.
(Tässä vielä linkki Tommi Melenderin mainioon tekstiin johon vahvasti samaistun.)
Helmi Kekkonen 