Viha jonka kylvät

Khalil ei liiku. Ei sano sanaakaan. Ei edes katso muhun. Sen vartalo jäykistyy ja se on poissa. Toivottavasti se näkee Jumalan. 

Joku toinen huutaa. Mä räpyttelen itkua silmistä. Sataviisitoista karjuu mulle, osoittaa mua samalla aseella jolla tappoi mun ystävän.

Nostan kädet ylös.

16-vuotias Starr asuu köyhällä alueella levottomuuksien ja väkivallan keskellä mutta käy koulua kaupungin paremmalla, turvallisemmalla (ja valkoisemmalla) puolella. Sen lisäksi, että teini-ikä on hormonien, sydänsurujen ja ihmissuhteiden myrskyssä muutenkin haastavaa, joutuu Starr kamppailemaan jatkuvasti näiden kahden maailman välillä, luovimaan ja rakentamaan identiteettiään molempiin maailmoihin sopiviksi. Kun hänen lapsuudenystävänsä joutuu poliisin ampumaksi hänen silmiensä edessä, syntyy tapahtumien ketju joka ravisuttaa paitsi Starrin elämää, myös koko mustaa yhteisöä.

Angie Thomasin esikoisromaani Viha jonka kylvät on monella tapaa tyrmäävä. Se piirtää esiin maailman joka on katkera ja raivoisa, mutta samalla toiveikas ja rohkea. Nuoren tytön kokemus ajasta ja paikasta, jossa katuammuskelut, jengisodat, huumekauppa ja joukkotappelut ovat arkipäivää siinä missä koripallon pelaaminen, deittailu ja syntymäpäiväjuhlat, on yhtä aikaa häkellyttävää, kiehtovaa, koskettavaa ja ehdottoman tärkeää luettavaa. Ja ihan henkilökohtaisella tasolla on aina yhtä ilahduttavaa ja palkitsevaa heti ensimmäisiltä sivuilta tuntea ja tajuta, että mitään tällaista en ole koskaan lukenut.

Starr on rakastavan ja fiksun perheensä ansiosta monia muita vahvemmilla, mutta aivan liikaa kaiken tämän keskellä eläminen vaatii keneltä tahansa, saati sitten lapselta tai nuorelta. Mutta koska on pakko selviytyä, viha, väkivalta ja katkeruus siirtyy sukupolvelta toiselle. Tämän ketjun katkaisemista ajatellen Thomasin romaani on poikkeuksellinen, upea teos. Se kertoo tarinansa todellisella äänellä, mustien omasta kulttuurista ja historiasta käsin, näyttää maailman niissä väreissä, jotka ovat miljoonille amerikkalaisille jokapäiväistä elämää, yhtää haavetta tai haavaa kaihtamatta.

”Tupac sanoi että kaikki menee perseelleen, kun pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siks sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody.”

Mä kohotan kulmakarvoja. ”Täh?”

”Kuuntele! T-H-U-G-L-I-F-E. Se meinaa, että se miten nuoria tässä yhteiskunnassa kohdellaan kostautuu sit, kun me pannaan kaikki vituiksi. Tajuatko?”

Ajatus lasten maksamasta hinnasta sopii tietysti minne tahansa maailmaan, pienessä ja isossa mittakaavassa, mutta tämä romaani on pohjaltaan ja kehyksiltään hyvin amerikkalainen, ja hyvin ajankohtainen. Pelkästään viimeisen vuoden aikana rotumellakat ovat säännöllisesti ylittäneet uutiskynnyksen myös Suomessa, samoin poliisien väkivallan ja ampuma-aseen käyttö. Kun romaanin ytimessä on kahden aseettoman, mustan teini-ikäisen pysäyttäminen ja toisen kuolemaan johtava ampuminen ja sitä seuraava poliisitutkinta ja mediamyräkkä, ei ole ihme että se on noussut Yhdysvalloissa laajan huomion kohteeksi ja ollut pitkään myyntilistojen kärjessä. Elokuvakin on jo tekeillä.

Ja hieno, tärkeä romaani tämä onkin. Lähinnä nuorille suunnattu mutta niin hyvin kirjoitettu, että sopii kenelle tahansa; itse luin tätä ahmien. Puhekielellä kirjoitettu tarina on surullinen, rankka ja koskettava, mutta myös hauska ja nokkela. Starr on mahtava päähenkilö: tunteellinen, äkkipikainen ja omapäinen tyttö, joka kirjan kuluessa kasvaa kohti aikuisuutta tarpeettomankin nopeasti mutta silti, lopulta, itsensä läheisten tuella kasassa pitäen.

Suomentaja Kaijamari Sivillin työ on ollut todella haastava mutta hän onnistuu hyvin. Eikä se tosiaan ole suomennoksen syytä, että jo alkupuolella aloin ajatella että olisi ollut ihana lukea tämä englanniksi, niin sidottu kielen autenttisuuteen tämä tarina on.

Voisin myös hieman kritisoida sitä, että loppua kohden intensiteetti vähän hajoaa, että 390 sivusta olisi helposti saanut vajaat sata pois, että ehkä Starrin perhe oli hieman liiankin täydellinen ja tapahtumat turhan ennalta-arvattavia, mutta jotenkin ei kuitenkaan tee mieli. Koska on olemassa kirjoja joiden sietääkin olla juuri sellaisia kuin ovat, omaäänisiä- ja lakisia, kuvata maailmaa omilla ehdoillaan, joiden äärellä ei tee yhtään mieli osoittaa sormella tai pudistella päätään (varsinkaan kun tätä ääntä ei varmasti ole ensisijaisesti osoitettu minulle). Isompi kuva on vaan niin paljon tärkempi.  Ja tällä kertaa oikein poikkeuksellisen paljon.

Kirjassa on lopussa myös yhden sivun liite, joka sai minut melkein itkemään ilosta, viesti Otavan Lasten- ja nuortenkirjapäälliköltä. Se muistuttaa jokaisen äänen ja tarinan tärkeydestä, siitä miten halu nähdä ja ymmärtää erilaisia ääniä ja tarinoita synnyttää empatiaa.

Onko sinulla tarina? Me haluaisimme kuulla sen, kuuluu kehoitus.

Aina, mutta varsinkin tämän romaanin jälkeen, hieno ja tärkeä muistutus. Arvostan.