Luen paljon, kirjan toisensa perään, pitkästä aikaa. En enää hämmästele sitä, hyväksyn mieleni omalakisen rytmin joka toisinaan kykenee vastaanottamaan toisten sanoja ja lauseita ja toisinaan ei, joskus jopa janoaa niitä.
Katson kolmatta kertaa lempisarjaani The Wirea ja se on vielä parempi kun muistin. Aivan käsittämättömän hyvä.
Katson hienon dokumentin Ted Hughesista ja Sylvia Plathista.
Käyn Valokuvataiteen museossa. Francesca Woodmanin näyttely On Being an Angel kiehtoo ja häiritsee, jättää yksinäisen, rauhattoman ja vaikuttuneen olon.
Kaipaan elokuvia, odotan uutta Blade Runneria ja Lumiukkoa, molempia hieman kauhunsekaisin tuntein, päätän, yllätyksenä itsellenikin, etten menekään katsomaan Mother!ia, epäilen etten oikein kestäisi sitä, omissakin pienissä suurissa myllerryksissä on nyt ihan tarpeeksi.
Luen Laura Gustafssonin Pohjaa ja tulen surulliseksi vaikka välillä naurankin, hänen kanssaan, en hänelle. Luen hänen blogistaan hienon artikkelin Kikasta ja Teatteri Jurkassa esitettävästä näytelmästä, varaan liput samantien, ilahdun että esitys on tammikuuhun asti loppuunmyyty.
Tunnen miten vielä kirjoittaessani ylläni leijunut ohut mutta sitkeä myötähäpeä vaihtuu iloksi Imageen tekemäni jutun vuoksi.
Näen outoja unia, olen vähän levoton, muistan ottaa vitamiinit.
Yritän olla välittämättä sateista ja hermostumatta lapselle, aamun kiireet eivät ikinä ole hänen syytään, päinvastoin, hän on aina valmiina ennen minua, odottaa eteisessä pipo päässään ja hymyilevä haukotus suupielissään, antaa anteeksi kiukutteluni ja kertoo tarinoita saadakseen minut nauramaan ja aina niin lopulta käy.
Miten nopeasti syyskuu sujahti ohitseni, miten lempeänä ja silti niin täytenä, tältä kuulta en odota paljoa, muutamia juhlia ja kirjoja, hämäriä aamuja, hyviä työpäiviä ja kiireettömiä iltoja,
Let me live, love, and say it well in good sentences, said Sylvia Plath.
Ensi kuussa täytän kolmekymmentäviisi vuotta. Se tuntuu joltain mutta en ole vielä varma että miltä.
Helmi Kekkonen 
Kadehdin aina vähän sitä että sä luet niin paljon (ihan ku se ois jotenkin mahdotonta mulle). Mutta ehkä mun ei tarvikaan lukea yhtä paljon.. Ehkä käsittelen maailmaa jollain toisella tavalla, toista reittiä.
Käy muuten kattomassa The Big Sick, kun kaipaat jotain ihanaa! Mä katon Mullan alla nyt!
Ja ihanaa et myötähäpeä on vaihtunut iloksi, niin kuuluukin!
TykkääTykkää
Ei kenenkään tarvitse lukea jos ei halua 🙂 ja siis eihän lukeminen ole yhtään sen arvokkaampi tapa käsitellä tai katsoa maailmaa kun mikään muukaan, kyse on mun mielestä siitä mikä milloinkin on luontevaa. Onhan mullakin kausia kun en lue mitään, edes lehtiä.
Mä oon miettinyt tuota Big Sickiä, pelkään että petyn kun odotukset on niin korkealla, niin odotan vielä vähän aikaa, jos ne siitä laantuisivat. On muuten huolestuttavan pitkä tauko elokuvien suhteen, muista koska viimeksi näin olisi käynyt. Lokakuun sateet tekevät tehtävänsä.
TykkääTykkää
Ei se täydellinen leffa ollut, mutta tärkein, eli tunne, oli siellä! Et voi jättää sitä väliin vaan pettymisen pelon takia!
Ja siis tietty se kadehtiminen johtuu siitä että haluaisin olla se joka lukee koko ajan. Koen että olin joskus sellainen. Omasta ajankäytöstä poden tuskaa..
TykkääTykkää
En aio jättää väliin, ei huolta. (Mutta ei pidä myöskään väheksyä pettymyksen pelkoa 😀 olen sen avulla tämän vuoden aikana välttynyt monelta ylipitkältä, ylikehtutulta, ylijoltain kokemukselta joita en kaipaa enää yhtään, elämä on liian lyhyt. Mutta tämä ei nyt kuulu siihen joukkoon.)
Mutta tää on mielenkiintoista: miksi haluaisi olla se joka lukee kokoajan? Tai siis että tästä nyt edelleen huokuu se että lukeminen olisi jotenkin ylevämpää puuhaa kuin vaikkapa jooga, sarjojen katselu, podcastien kuuntelu tai ruoanlaitto. Vaikka joo, luulen kyllä ymmärtäväni mitä tarkoitat.
TykkääTykkää
..ja niin, ethän sä tosiaan aiokaan jättää sitä väliin, luin taas huolimattomasti!
TykkääTykkää