pohja

 

Eroan lapseni isästä 2016. Kaikki ovat pettyneitä minuun ja syystäkin. Raahaan lasta kaupungilla, hän tuntuu tuplasti painavammalta kuin onkaan. Vihaan kylmää ja pimeää kotimaatani, vihaan äitiyttä ja ennen kaikkea vihaan itseäni.

 

En ole lukenut yhtään Laura Gustafssonin kirjaa mutta heti kun kuulen tästä kirjasta minä ajattelen että nyt. Kiinnostun määritelmistä intiimi ja surkuhupaisa, kiinnostun rehellisyydestä ja surusta, kiinnostun äitiydestä.

Ilahdun siitä että omaelämäkerrallisuus sanotaan ääneen, heti ja suoraan.

Mutta ennen ensimmäistäkään sivua luen tämän ja tämän, ja innostukseni hieman lopahtaa, en ole erityisen kiinnostunut muiden ihmisten seksistä ja raivostun siitä että naisen seksuaalinen halu/seksuaalinen aktiivisuus ja seksuaalinen väkivalta jälleen kerran jotenkin yhdistetään, mutta aloitan kirjan silti koska jostain syystä olen aivan varma että siinä on paljon muutakin, ja luen sen yhdeltä istumalta puoleenväliin, pidän muutaman päivän tauon koska tulen niin surulliseksi, ja luen sitten loppuun, suru hieman hälvenee mutta pysyy pinnalla loppuun asti, saa rinnalleen lievän ahdistuksen, myötätunnon, samaistumisen ja kunnioituksen.

 

Tekikö Charles Bukowski valinnan työn ja perheen välillä. Oliko hän ratkaisuun tyytyväinen mutta piti silti asian omana tietonaan, koska sitä ei saisi mitenkään päin kuulostamaan hyväksyttävältä.

Tunsiko Charles Bukowski syyllisyyttä siitä, ettei itse keksinyt iltasatuja, vaan kirjoitti mieluiten yksin kahvikupin ääressä kuolemasta.

 

Gustafsson kirjoittaa suoraan ja häpeilemättä, tai ehkei häpeilemättä vaan häpeän ylittäen, tarkasti ja tummasti. Lukeminen on raskasta mutta ei ilotonta, huomaan omien ajatusteni ja muistojeni liikahtelevan, pyrkivän jotain kohti. Kerronta on itsekriittistä ja julmaakin, kohdat syömishäiriöisen arjesta ja tiloista itkettävät, tämä hurjan lahjakas ja kiehtova nuori nainen, äiti ja kirjailija, mitä helvettiä sinä sillä vaa’alla ja peilillä teet, katso mitä olet jo tehnyt, mielelläsi ja ruumiillasi, kirjoja, näytelmiä ja ihmisen, osoita vähän kunnioitusta!

Mutta ei se ole järjen asia, eikä minun asiani, kyllä minä sen tiedän, kuten senkin että jokainen seisoo omalla pohjallaan ja rakentaa sen mitä voi, kuka minä olen määrittämään mikä on oikein ja väärin, ja silti, minun on niin vaikea ymmärtää, hyväksyä, se on niin turhaa, yhdentekevää ja epäkiinnostavaa mitä kukakin painaa ja miltä näyttää ja onko isot vai pienet tissit, vaikka olen minäkin sitä miettinyt, vuosien ajan, mutta myös vuosia sitten, huomaan että ajattelen että sinä olet aikuinen ja äiti siinä missä minäkin, eikö olisi jo aika päästää irti, ajattelen vaikka tiedän että kaikilla meillä on omamme, ei kukaan ehkä ymmärtäisi sitä arkuutta ja häpeää mitä saatan tuntea sanojeni ja kuvieni edessä, miten vaikea minun on joinain päivinä olla mitenkään kenenkään edessä, olen joskus kaikin tavoin aivan liian vaativa, se on minun solmuni.

Ja siitähän tässä on myös kyse, halusta ja oikeudesta itse luoda omat rajat, kaipuusta ja tarpeesta piirtää ne näkyviksi, sekä itselle että muille.

 

En tarvitse pienintäkään vakuuttelua siitä, että painolla ei ole merkitystä. Minua eivät kiinnosta kuolevaisten mielipiteet aiheesta. Asia on minun ja ikuisuuden, minun ja globaalin maailmantalouden välinen. Minun ja sieluni, minun ja lihan. Minun ja dualismin. Minun ja kuoleman.

Minun ja minun.

 

Paitsi ettei ole, minun tekisi vielä kerran mieli sanoa, huutaa, sinulla on tytär, sinä olet se kuva mitä hän katsoo, miten hän oppii rakastamaan ja kunnioittamaan itseään, olen turhautunut ja ärtynyt, ja sitten muistan että niin on minullakin enkä minäkään ole täydellinen, kaukana siitä, ja tämä on kirja, tämä ei ole totuus vaikka ehkä totta onkin, ja kaiken armottomuuden ja kurituksen keskellä hyvin soljuvaa tekstiä siivittää äly, terävä ja kirkas, se huomioi, kertoo ja muistaa, ja lopulta, vihdoin, myös rakkaus.

 

Hän on hyvä, ja vaikka en tule selviytymään äitiydestä millään asteikolla kiitettävästi, selviän kuitenkin. 

Ei meidän tarvitse vielä hypätä veteen. Ehdimme askeltaa hiekalla. Jos aika voi purkaa kivet ja kalliot, se pystyy myös minun rakenteisiini. 

Tuuli ja vesi tunnustelevat jalkojemme painaumia, pieniä ja suuria rinnakkain, muokkaavat ne itselleen mieleisiksi.

 

Erikoinen kirja. Noin tuhat tunnetta herättävä. Surullinen ja vähän ärsyttävä. Yllättävällä tavalla hauska ja rohkea, mielen ja ruumiin rikottu ja kurottu maisema. Keskeltä kerrottu mutta silti myös alussa.

 

 

6 kommenttia artikkeliin ”pohja

  1. En ole täysin normaalisti voinut aiemmin lukea Gustafssonia, sillä kirjojen kannet eivät ole oikein puhutelleet minua. Tai oikeastaan ovat ehkä työntäneet jopa luotaan. Paitsi tässä, nämä ovat kauniit, joten kiinnostuin heti, haha.

    Ja hyvä on, myös sinun tekstisi sai kiinnostumaan, luulen, että tämä kirja pitää kokea itse. Häpeän ylittäminen kuulostaa siltä, että siitä kannattaisi lukea, juuri minun.

    Tykkää

    1. Kansi on mustakin hurjan kaunis ja pehmeäkantinen kirja on ihanan kevyt pidellä, pieniä suuria asioita. Ja tiedätkö, mä luulen että Gustafssonin kirjojen nimet ovat työntäneet mut pois luotaan, Huorasatu ja Korpisoturi ovat tuntuneet liian työläiltä. Nyt kyllä ajattelin tutustua vähän paremmin, sen verran vaikuttavasti hän kirjoittaa.

      Ja tämä tosiaan kannattaa kokea itse, siksi omakin tekstini oli aika tunteikas ja sinkoileva, tästä on vaikea kertoa perinteisin keinoin, ja kirjasta jokainen varmasti löytää omansa, niin paljon siinä on.

      Tykkää

  2. Kiitos tästä. Että kerroit kirjasta, mutta varsinkin miten kerroit, millä painolla ja vimmalla. Se tuli tarpeeseen tänään.

    Mä(kään) en ole lukenut yhtään Gustafssonia, vaikka etäältä olenkin jotenkin arvostanut häntä. Ehkä on ollut myös jotain, joka on saanut pysymään etäälläkin. Mutta miten hienosti sanottu: ”Jos aika voi purkaa kivet ja kalliot, se pystyy myös minun rakenteisiini.” Otan nuo sanat sisääni tänään.

    Ja tämä myös: Sinulla on tytär, sinä olet se kuva mitä hän katsoo. Kiitos!

    Tykkää

    1. Ihana Hertta, kiitos!

      Gustafsson kirjoittaa vahvaa ja soljuvaa tekstiä joka vie mennessään, ja sisältää myös rauhallisempia, kauniita yksityiskohtia. Kirja ei ollut täydellinen mutta ehdottoman mieleenpainuva ja vaikuttava, olisi kiva kuulla mitä ajattelet jos ja kun sen luet!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s