Tunnustus

 

Luin tätä kirjoitusta varten kritiikkejä, haastatteluja ja omia lehtijuttujani viidentoista vuoden ajalta. Käsittämätön vieraus avautui huolella arkistoimistani leikkeistä, kuin kirjailijan uran alussa olisi poseerannut toinen olento. Toiveikkaampi, naiivimpi, hölmömpi mutta myös immuunimpi, ylpeänä saksimassa kuviaan paskalehdistä. Tajusin, mikä on särkynyt: luottamus ja usko ammattiroolin julkiseen mielekkyyteen. Kirjoittaminen on minulle tärkeämpää ja sisäistyneempää nyt kuin alussa, mutta maailma työn ympärillä on saastunut, saastutettu. Olen nähnyt taiteen arvottamisen sattumanvaraisuuden ja ajoittaisen valheellisuuden, enkä toki vain omien töideni vastaanotossa. Kirjoistamme voidaan väittää mitä tahansa, ja väitetäänkin, usein hatarien mielikuvien perusteella.

 

Riku Korhosen Puhu, viha teksti uusimmassa Grantassa sai minussa aikaan kaksi yhtäaikaista, valtavaa, vaivattomasti kumpuavaa tunnereaktiota.

Tunsin riemua, joka syntyy vain ja ainoastaan siitä kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja suoraan, kun ei tarvitse jäädä rivien väliin arvuuttelemaan että mistä tässä nyt oikein oli kysymys, sanoiko se ihan oikeasti, ei, en tiedä, ei kukaan uskaltaisi, mutta kun, jne jne. Tällaiselle ilmaan paljon jättävälle tekstille on myös ehdottomasti aikansa ja paikkansa mutta jos ja kun kirjoittaa otsikolla ”tunnustus”, on suoruus ja rehellisyys parasta mitä voi tarjota.

Tunsin selkeää, lämmintä energiaa. Se virtasi hurjana ja vimmaisena, sai minut nauramaan, samaistumaan ja ottamaan lujemman otteen omasta työstäni kiinni.

 

Yllä olevan lainauksen mukaisesti Korhonen käy erilaisia kaunokirjallisia tehokeinoja käyttävässä, fiktiivisessä tekstissään läpi kirjojensa vastaanottoa. Viidentoista vuoden uran aikana hän on julkaissut romaaneja, novelleja, runoja ja kirjoittanut eri lehtiin lukuisia kolumneja ja artikkeleita. Korhonen on myös (noin tuhat vuotta sitten) toiminut opettajanani ja on nykyisin hyvä ystäväni, joten jos joku haluaa pitää tätä tekstiä puolueellisena niin se on ihan ok. Mutta olisi tämän tekstin kirjoittanut kuka tahansa, olisin minä hihkunut samasta riemusta ja energiasta.

Tekstin tunnelma ei varsinaisesti ole riemukas. Se sisältää paljon turhautumista, ärtymystä ja vihaakin, mutta näihin tunteisiin ei jäädä vellomaan, ne ovat se voima josta teksti kumpuaa ja joka vie sitä eteenpäin, paljastaen sen usein hävettävän ja alhaisenkin tuntemisen tason jota tähän ammattiin myös liittyy. Alhoon on ehkä joskus tullut jäätyä vellomaan ja nyt siitä on aika päästää irti, mitenkäs muuten kuin kirjoittamalla.

Jos tässä ammatissa haluaa pysyä järjissään, ei yksinkertaisesti voi antaa ulkopuolisille, kriitikoille ja blogisteille, sitä valtaa että he määrittäisivät mistä tässä työssä on kyse, ei ainakaan loputtomiin. Jokaisella on toki oikeus mielipiteeseensä, jokainen saa kirjoittaa sen arvion, kritiikin tai huomion lukemastaan kirjasta minkä haluaa, mutta jokaisella kirjailijalla on myös oikeus vastata näihin arvioihin ja huomioihin. Miksei olisi?

Olen  miettinyt tätä vuosien aikana todella paljon. Miksi on jotenkin noloa esimerkiksi osallistua omasta kirjasta käytyyn blogikeskusteluun, vastata siellä esitettyihin kysymyksiin tai huomioihin? Miksi on jotenkin noloa kirjoittaa vastine kirjan arvioinneelle kriitikolle? Miksi on jotenkin noloa pahoittaa mielensä huonosta, puhumattakaan epäreilusta/huolimattomasta/ylenkatsovasta (koska niitäkin on, niitä todellakin on) arviosta? Miksi on jotenkin noloa raivostua jos ja kun minä-muotoisen kirjan päähenkilö(t) toistuvasti nähdään kirjailijan itsensä kuvina?

Tunnustus: olen kaksi kertaa kommentoinut omasta kirjastani tehtyä blogiarviota, nimettömänä.

 

Korhonen on tehnyt tätä työtä noin puolet pidempään kuin minä mutta minäkin olen käyttänyt noin kymmenen vuotta elämästäni kirjoittamalla kirjoja. Kun esikoisteokseni ilmestyi syksyllä 2009 minä toivoin ja pelkäsin vaikka mitä, petyin arvioiden määrään mutta ilahduin niiden sisällöstä, ja suurimmilta osin minua on myöhemminkin kohdeltu hyvin ja lempeästi. Yksikään kirjani ei ole saanut totaalista paska-arviota, minua ei ole julkisesti lytätty tai haukuttu, minun persoonani ei ole saanut aikaan avoimia vihanpurkauksia mutta Korhosen tavoin olen huomannut miten itse kirjoittaminen on muuttunut ja kasvanut aina vain tärkeämmäksi ja iso osa sen ympärillä olevasta vain turhauttavaksi.

Mukaan on mahtunut paljon hetkiä kun olen kokenut, että kirjani on tahallaan luettu väärin tai sivuutettu kokonaan, kun olen niellyt pettymystä, itkua, epätoivoa ja lohduttomuutta. Ja joskus ne pahimmat hetket ovat olleet näennäisesti pieniä, kysymyksiä, sutkautuksia ja olankohautuksia, juuri sellaisissa mukamas viattomissa ja kohteliaissa sivulauseissa heitettyjä, joista Korhosen teksti kunnioitettavasti pysyy kaukana.

 

Kun olen kolme vuotta kirjoittanut kirjaa erityislapsesta joka ei puhu ja joku kysyy että olenko tehnyt kirjaani varten mitään taustatyötä.

Kun olen viiden vuoden aikana kirjoittanut kaksi romaania joiden ytimessä on perhe ja saa kriitikolta ehdotuksen (vinkin!?!), että ehkä olisi jo aika vaihtaa aihetta, että ehkä tämä aihe on nyt jo kuule käsitelty.

Kun useammassa ja vielä hyvin lyhyessä arviossa moititaan kirjani täysin ennalta-arvattavaa loppuratkaisua mutta ei edes puolittaisella sanalla selitetä mikä siitä teki niin täysin ennalta-arvattavan.

 

Joten anteeksi nyt vaan mutta jumalauta miten vapauttavaa se on kun joku kirjoittaa tämän kaiken auki. Ja vielä näin, kirkkaasti, perustellusti ja turhia meuhkaamatta. Kaiken taustalla on minusta täysin oikeutettu ja järkevä vaatimus: olisi kaikkien kannalta parempi että kirjoista kirjoitettaisiin hyviä, asiantuntevia, huolellisia kritiikkejä.

Älkää ymmärtäkö sävyäni väärin. En suutu, jos joku – kriitikko tai kuka tahansa muu – ilmaisee, ettei pitänyt kirjastani ja perustelee ymmärrettävästi miksei. Tiedän, etteivät teokseni miellytä kaikkia, eikä se ole tavoitteenikaan. Vihani herää, kun joko kirjoistani tai itsestäni väitetään älyttömyyksiä, mitä tapahtuu silloin tällöin, kehuvissakin arvioissa. Viha herää myös muiden kirjailijoiden puolesta.

 

Ei ole yhtään liioiteltua väittää, että toisinaan ilmestyy kritiikkejä, joista näkee kilometrin päähän ettei kirjaa ole kokonaan, jos ollenkaan, luettu. Kritiikkejä, joista huokuu kriitikon jokin henkilökohtainen agenda ja/tai kauna kirjailijaa kohtaan. Kritiikkejä, joissa kirjailijan oma persoona toistuvasti sekoitetaan kirjaan ja sen päähenkilöön. Kritiikkejä, jotka ovat täynnä asia-, ja kirjoitusvirheitä. Kritiikkejä, jotka ovat niin armottoman negatiivisia, että on täysin mahdotonta nähdä yhtään syytä sille miksi juuri tämä kritiikko on halunnut/valikoitunut kirjoittamaan kyseisestä teoksesta.

Keitä nämä tällaiset ”kritiikit” palvelevat? Ja miten?

Jos kirjailijoille on toistuvasti mahdollista esittää pyyntöjä, ehdotuksia, vaatimuksia, odotuksia, vinkkejä ja iskuja, miksei myös kriitikoille? Miksi vain kirjailijoiden työhön kuuluu ajatus siitä, että työtä on oikeus julkisesti arvioida? Miksi vain heillä on vastuu kirjoitetun tekstin laadusta?

 

Korhosen teksti on (ainakin toistaiseksi) herättänyt vähemmän keskustelua kuin voisi kuvitella, toisaalta Granta ilmestyi vasta hiljattain enkä oikein tiedä että kuinka moni ja kuka sitä lukee. Toivon, että mahdollisimman moni, koska tämä yhdeksäs numero sisältää muitakin huikean hienoja tekstejä, mm.  Inka Nousiaiselta, Milja Sarkolalta, Katja Kalliolta ja Iris Murdochilta.

 

Tunnustaminen on käsitteenä ja tekona kiehtova ja liikkuva: kuka tunnustaa ja mitä ja kenelle, missä kulkee faktan ja fiktion raja, missä yksityisen ja yleisen? Korhosen teksti osui tällä kertaa minuun kaikista vahviten, ehkä koska kirjoitan itsekin tällä hetkellä omakohtaista tekstiä ja kaipasin tietämättäni rohkaisua, muistutusta että sen voi tehdä näin hyvin. Ehkä koska olen ihminen ketä suorapuheisuus ja rehellisyys viehättää usein yli kaiken muun. Ehkä koska olen jo kauan toivonut kotimaisen kirjallisuuden kentälle huomattavasti vilkkaampaa, haastavampaa ja innostuneempaa keskustelua, halunnut karsia kaiken piilovittuilun ja huolimattomuuden sekä turhan herkkänahkaisuuden ja tyhjänpäiväisen myhäilyn, ja keskittyä huolella ja rauhassa itse asiaan: kirjoihin. Ja tietenkin kirjoittamiseen. Koska kuten Korhonen asian tiivistää, otan kirjallisuuden itse niin vakavasti, etten kestä noin tasotonta kirjoittamista kirjoista. 

Olisikin muuten kiinnostava kuulla mielipiteitä tästä blogista, minun kirjoista kirjoittamisestani? Mikä on hyvää, mikä huonoa? On nimittäin vähän hölmöä vaatia tasoa jos sille ei itsekään yllä. Joten antakaa tulla, lupaan etten loukkaannu. Ehkä.

 

Tunnustus: minua harmittaa ettei minulta ole pyydetty tekstiä yhteenkään Grantaan.

17 thoughts on “Tunnustus

  1. Vastaan nyt lopussa olevaan kysymykseesi blogistasi. Eli: tykkään lukea sun tekstejä, koska vaikka olisinkin lukenut saman kirjan, niin sulla on aina ko. teokseen jotain sellaista kulmaa, jota en välttämättä ole tullut ajatelleeksi. Sitä on sitten kiinnostaa sovitella omiin ajatuksiin.

    Mitä tulee Korhosen tekstiin, josta olen vaan kuullut muilta ja nähnyt muutamia snippejä (en siis itse lukenut) niin em. perusteella se tuntuu varsin rajulta. Suht ensimmäinen ajatukseni oli, että en enää kirjoita Korhosen kirjoista (yhdestä olen aiemmin kirjoittanut). Tässä tietysti pitää muistaa, että katson asiaa kirjabloggarin positiosta. Siitä olen kyllä varsin tietoinen, että jokaiselle kirjalle pitäisi antaa enemmän aikaa ja pystyä kirjoittamaan siitä paremmin. Toisaalta sitten bloggaus on mun harrastus ja bloggausteni ei ole tarkoituskaan
    olla varsinaisia arvioita. Voidaan myös kysyä, onko parempi kirjoittaa vain esim. 1 paneutunut bloggaus kuukaudessa, jolloin vain yksi kirja pääsee esiin vai useampia bloggauksia, joiden taso ei väkisinkään silloin ole yhtä korkea, mutta jolloin useampi kirja saa palstatilaa.

    Siitä olen ihan samaa mieltä, että räväkämpää kirjallisuuskeskustelua Suomeen kaivattaisiin.

    Tykkää

    1. Kiitos Omppu, ihana kuulla.

      Ja Korhosesta, totta, muutama kohta tekstissä on raju mutta niitä kohtia on hyvin pieni osa, ihan korkeintaan 10 % koko jutusta. Niiden rajuus myös antaa realistisen kuvan siitä, miten alhaisia ja surkeita tunteita ja tuntemuksia tähän ammattiin liittyy, eikä niiden julkikirjoittaminen ole varmasti ollut kovinkaan helppoa tai mieltäylentävää. Olisihan se ihana olla vaan välittämättä niistä arvioista mutta kuka meistä pystyy siihen, varsinkaan viidentoista vuoden ajan? Ei kukaan, veikkaan. Ja kun tekstin otsake on tunnustus ja Korhonen kirjoittaa nimenomaan omista tunteistaan, on minusta ihan ymmärrettävää ettei se ole kauttaaltaan kaunista luettavaa.

      Mun mielestä kirjablogien tasoissa on ihan valtavia eroja, olisihan se outoa jos ei olisi, ja se mihin Korhonen (jälleen kerran sen viidentoista vuoden työn jälkeen) turhautuneena tarttuu, on muutamassa blogissa ilmenneet selkeät epäkohdat, epäolennaisuudet, häneen henkilönä, ihmisenä, kohdistuvat huomiot ja kirjoista esitetyt asiat joita ei kirjoissa edes ole. Jos rinnastaa, että hän on kirjoittanut romaania neljä vuotta ja yhden blogitekstin tekemiseen on mennyt neljä tuntia, niin ei minusta ole kovin kohtuutonta odottaa bloggaajalta jonkinlaista panostusta, arvostusta toisen tekemää työtä kohtaan. Sen panostuksen määrän ja laadun jokainen arvioi toki itse, mutta onhan blogikin julkinen teksti, kirjoitettu jotta se luetaan, miksei sitä sitten saisi arvioida ja kritisoida siinä missä kirjaakin? Minusta se, että se on harrastus, ei poista sitä että sitä on oikeus arvioida.

      Mutta on myös täysin ymmärrettävää että kirjailijat eivät katso tätä asiaa samasta vinkkelistä kuin kriitikot tai bloggaajat, tietenkään, eikä tästä tarvitse olla samaa mieltä. Tärkeintä on että keskustelua syntyy. Eli kiitos sulle kommentista!

      Ja mitä sun blogiin tulee, se on aivan timantti, ja toivon että jatkossakin kirjoitat ihan kaikista kirjoista.

      Tykkää

  2. Rehellinen, ajatuksia herättävä bloggaus. Jos mietitään aikakautta jota elämme, niin näinä postmoderneina aikoina ajatellaan yleisesti, että jokaisella lukijalla on oikeus omaan tulkintaansa, eikä kirjailija omista tekstinsä merkitystä.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista!

      Ja kyllä, tietenkin on, ja mitään muutahan ei kukaan ole väittänytkään.

      Kyse onkin toisinaan siitä, että jos kirja-arviossa huomio kohdistuu (kerran tai toistuvasti) kirjailijan persoonaan, muuten vaan tai sekoittaa sen esim päähenkilöön tai tarkastelee kirjaa pitkälti edellisten teosten valossa tai nostaa esille asioita joita ei kyseisessä kirjassa ole, saattaa se pidemmän päälle turhauttaa. Ja näin ollen siitä vapaasta tulkinnasta on myös oikeus olla mielipide ja tuntemus, aivan kuten kirjastakin.

      Omalla kohdallani olen juurikin kyllästynyt siihen, että kirjailijan pitäisi olla joko vain tyytyväinen kaikesta huomiosta, oli se sitten mitä tahansa, mitä kirja saa tai sitten olla tyynesti hiljaa. Kumpikin vaihtoehto on paitsi tylsä myös mahdollisen dialogin vaientava. Siksi tämä omakin purkaukseni aiheesta.

      Tykkää

  3. Kyllä mun mielestä keskustelua saisi olla myös toiseen suuntaan, etenkin nykyisin kun kaikenlainen muu markkinointi ja oheissälä tunkeutuvat kirjailijan elämään, vaikka Selja Ahavan esimerkkiä ajatellen, niin olisi kummallista ajatella, että kirja sitten olisi jotenkin vain pelkkä teos, josta tekijä ei sen kerran ulos tuupattuaan saisi keskustella tai sitä kommentoida. Teosta tai siitä syntynyttä mielipidettä.

    Itse en kirjoita varsinaisia kirja-arvosteluja juuri sen takia, että koen sellaisen vastuun aika suurena (vaikkei niitä kukaan lukisikaan). Siis että se oma tulkinta olisi kuitenkin aika fiilispohjaista enkä välttämättä tavoittaisi esim. yhteiskunnallisia tasoja, joka taas ehkä jollain tavalla kuuluu mun mielestä kriitikon työhön, olla sillä tavalla sivistynyt ja lukenut, että näkee kirjatkin jossain jatkumossa eikä vain irrallisina tykkäsin/en tykännyt.

    Ja sitten itse olen tällainen, että tässä postauksessa häiritsee sana ketä. 🙂

    Tykkään lukea sun kirja-arvosteluita ja aika monta helmeä olenkin kauttasi löytänyt. Tavallaan myös arvioiden jälkeen osannut ehkä kiinnittää eri asioihin huomiota kuin aiemmin, olenkin joskus kommentoinut että menen helposti tarinan mukana, enkä huomaa kieltä, paitsi silloin kun se tökkii, tähän on tainnut tulla muutos. Mun mielestä sä huomioit riittävästi sen, että luet kirjoja subjektiivisesti, että tiedänkin lukevani juuri sun arviota enkä mitään jumalallista totuutta. Enkä kaikesta ole ollut samaa mieltä, jonkun hehkuttamasi teoksen olen myös jättänyt kesken.

    Ihmiset kuitenkin lukee myös hyvin eri tavalla. Joskus olen ollut hyvinkin hämmästynyt jonkun kirjan saamista positiivisista arvioista, kun olen itse kokenut sen silkaksi kuraksi. Mutta tiedän myös, että tässä elämäntilanteessa kirjan pitää olla jotenkin erityinen, joko helppo tai vaan niin saakelin hyvä (ja sitäkin vähän helpolla tavalla), että jaksan sitä lukea.

    Mun on tehnytkin mieli kysyä, että kuinka paljon luet työaikana? Kiinnostaisi kovasti tässä kohtaa tietää vähän, että miten sun viettämä aika työhuoneella jakaantuu, mitä teet ja mitä koet tarvitsevasi voidaksesi kirjoittaa?

    Tykkää

    1. Kiitos tästä! Ensinnäkin omasta blogistani, ihana että subjektiivisuus välittyy koska se on mulle tärkeää, se mihin aina pyrin. En ole ammattikriitikko enkä sellaiseksi halua vaan haluan täällä blogissa nimenomaan välittää niitä tunteita joita kirjat mussa herättää, oli ne sitten mitä tahansa. Mutta pyrin myös aina kirjoittamaan hyvin, siis siten että myös perustelen ja selitän huolella, tosin muutama ihan puhdas tunnevuodatuskin on varmasti ollut. Hehkutuksia on varmasti enemmän koska sellaista tekee enemmän mieli jakaa. (Olisi muuten hauska tietää mikä hehkuttamani on jäänyt kesken?)

      Ja kiva myös kuulla että keskustelua kaipaa muutkin. Tässä, tai Korhosen jutussahan kyse ei ollut mistään ammattikriitikon ja bloggarin vastakkainasettelusta, vaan lähinnä hänen omista tuntemuksistaan. Että kun vuosikausia on lukenut niitä arvioita niin kyllä niistä vaan kertyy sanottavaa. Tähän on mun mielestä oikeus ja tarvekin, ja olen sitä mieltä että mahdollisimman laaja dialogi tekisi kaikille osapuolille hyvää.

      Ja hurjan tuttu on tuo kokemus kun muut hehkutaa ja itse on ihan että mitä helvettiä. Nykyään valikoin kirjat tosi huolella, enkä jaksa yhtään ihan kivaa, ihan hyvää, ihan viihdyttävää. Mä voisin oikeastaan kirjoittaa tästä lähiaikoina enemmänkin, lukeminen on niin iso osa tätä työtä myös, mutta tällä hetkellä tilanne on sellainen että noin kuuden tunnin työpäivästä noin tunti menee lukemiseen, ja se taas on täysin sidoksissa siihen missä vaiheessa oma kirjoittaminen on. Mutta palaan tähän!

      Tykkää

      1. Kivaa, että palaat! Odotan sitä innolla. Saa kirjoittaa myös enemmän siitä, miten päivän ajankäyttö konkreettisesti jakaantuu.

        Riitta Jalosen Kirkkaus jäi kesken. Ensin missasin ekan varauksen noudon ja sitten kun sain sen käsiini, en vaan jotenkin päässyt siihen kiinni ja sitten se pitikin jo palauttaa. Saattaa olla, että yritän sitä vielä jossain kohtaa, kun ehdin paneutua vähän enemmän.

        Tykkää

      2. Oho! Kirkkaus oli tosiaan mun viime vuoden suosikkeja, jotenkin täysin kaikesta ja kaikista upeasti poikkeava, mutta samalla ymmärrän kyllä, itselläni vastaavia kokemuksia ovat olleet esim. Rytisalon Lempi ja jossain määrin myös Kinnusen Neljäntienristeys, ei vain ole osunut niin kuin muihin, ja se on ihan ok.

        Tykkää

  4. kiinnostavaa pohdintaa! en ole lukenut korhosen tekstiä, mutta huomaan, että olen valmis allekirjoittamaan keskustelussa kaikki esitetyt, vastakkaisetkin mielipiteet, kun ne perustellaan hyvin. tuntuu siis, että asia on melko komplikantti – onko kyse kuitenkin lopulta siitä, että monenlaista voidaan tehdä, kun se tehdään tyylillä?

    esim. musta on ihan ok kirjoittaa kirja- tms. kulttuurituotetta koskevassa blogauksessa/ arviossa myös tekijän persoonasta ja siitä, millaisen kuvan itse on saanut tekijästä ja millaiselta hän itsestä tuntuu. vähän tönkkö ja karkea esimerkki, mutta olen ollut havaitsevinani, että esim. tv-sarja girlsin yhteydessä kirjoitetaan lähes poikkeuksetta yleisemmin lena dunhaimista ja siitä, miten kirjoittaja on kokenut hänet.

    ja on toki myös (kulttuuri)tekijän valinta, miten ja millä tavalla hän esiintyy mediassa. väistämätöntä on, että jokainen esiintyminen herättää mielikuvia, joista osa sotkeutuu kokemukseen tekijän teoksesta. mutta, korostan, tekijän persoonan herättämistä haastavammista kokemuksista voi kirjoittaa myös omaa kokemustaan reflektoiden ja ennen kaikkea hyviä käytöstapoja noudattaen.

    nautin itse sekä sellaisista arvioista/teosta koskevista kirjoituksista, joissa pikkutarkasti analysoidaan, miksi jokin teoksessa herätti jonkinlaisen kokemuksen, mutta sitten yhtä lailla muhun kolisevat myös jutut, joissa joku kirjoittaa, että musta nyt vaan tuntui tältä, en vaan osaa eritellä miksi. parhaimmillaanhan tällaisesta heitosta herää kiinnostava keskustelu siitä, mistä voisi olla kyse – etenkin jos kirjoittajalla on kypsyyttä olla tällaiselle keskustelulle avoin. mua jaksaa aina hämmästyttää, miten ihan oikeasti (internetissä) ihmiset viitsii olla niin jääräpäitä ja epäkohteliaita, kirjoittaa ikävällä tavalla, että joku on ihan roskaa, ilman, että on valmis pohtimaan omaa kokemusta muiden kanssa. ymmärrän, että tällainen impulssi voi olla, mutta mua mietityttää, että eikö ihmisiä ihan oikeasti jää painamaan se, mitä ne on tehneet, eikö omatunto kolkuta tai itsestä ja omasta toiminnasta jää epämukava olo? mä kuitenkin yritän ajatella, että fiksut ihmiset näkee tällaisten tekstien läpi ja ohittaa ne vähän surullisena oksentamisena.

    sitten vielä sun blogiin. kuten elina kommentoi yllä, myös itse oon tykännyt sun blogissa juuri siitä, miten olet korostanut subjektiivisuutta ja avannut teoksen herättämiä tunteita. mun mielestä sellaiset tekstit myös sopivat tosi hyvin nimenomaan blogiformaattiin. printissä tms. muussa mediassa kokemus vastaavista teksteistä olisi todennäköisesti erilainen, etenkin silloin, jos ajatuksena olis, että tekstit olisivat yhtä kuin koko teoksen käsittely ks. mediassa. tykkään ihan hirveästi siitä, että kirjoitat tunteista, jotka me ehkä leimataan kulttuurisesti pikkumaisiksi, mutta joita ihmisen elämä on, ja siitä, miten fanitat.

    Tykkää

    1. Huh, kiitos Maria!

      Tuo on mun mielestä hyvä lähtökohta, että kaikesta voi kirjoittaa (ja puhua) jos sen tekee tyylillä. Tässä keskustelussa vähän hassusti vastakkain ovat olleet asiatekstit (kritiikit) ja fiktio (Korhosen teksti), ja on myös eri asia vaatia tyyliä kritiikiltä kuin fiktiolta, lait ovat kuitenkin erilaiset. Korhosen tekstissä käyttämät ilmaisut ja tehokeinot ovat fiktion tyylikeinoja, ja arvioissa taas peräänkuulutetaan taitoa ja keskittymistä. Vähän monimutkaista ja häilyvääkin, mutta ero on mun mielestä mahdollista nähdä jos vain haluaa.

      Ja siis toki persoona saa olla läsnä ja vaikuttaakin, itsekin olen juuri mm. Lena Dunhamista Girlsin ohessa kirjoittanut, varsinkin jos kyseessä on hyvin näkyvä persoona, mutta senkin voi erottaa itse kohteesta, tässä romaanista, tarkastella sitä siinä rinnalla eikä esim sekoittaa fiktiivisiin henkilöihin.

      Tämä on kaikkineen ihan valtavan laaja aihe ja vaatisi oikein kunnon keskustelua, laajemmin kuin vain yhden tekstin perusteella, kiitos siis kiinnostavasta kommentista! Ja ihana kuulla ajatuksesi tästä blogista, tunteet ovat usein niin pinnassa etten varmaan niitä osaisi peittää vaikka yrittäisinkin 🙂

      Tykkää

  5. Jäin miettimään itseäni lukijana ja ennen kaikkea sitä, miten usein suoritan lukemista. Luen kirjoja läpi kiireellä, en keskity kunnolla, en pysähdy ajattelemaan ja silti kuvittelen, että tiedän mistä kirjassa on kyse. Ja otan oikeudekseni ajatella ja sanoa (en sentään kirjoittaa) mitä vaan. Onhan se ihan tosi epäreilua. Olen Goodreadsissa antanut varmasti monelle kirjalle huonomman arvosanan vain siksi, että en ole antanut kirjalle riittävästi aikaa.

    Luulen, että en ole ainoa, jolle käy näin. Ja siksi on hyvä, että keskustelua käydään, molempiin suuntiin. Onhan se oikeastaan aika älytön ajatus, että kirjasta saa sanoa tai kirjoittaa mitä vaan, mutta arvostelusta ei mitään.

    Ylipäätään toivoisin, että olisi joku paikka, jossa voisi keskustella kirjallisuudesta ja kirjoista. Blogeissa keskustelut käydään irrallaan, ja aika harvoin mitään keskustelua edes syntyy.

    Ja vielä blogistasi: Pidän siitä, että kirjoitat niin suoraan. Se on aika harvinaista ja myös rohkeaa. Kaikkein eniten pidän kirjoituksista, joissa kerrot työstäsi.

    Tykkää

    1. Ida, kiitos!

      Ja niin, et varmasti ole ainoa. Juuri siksi keskustelua tosiaan soisi olevan paljon enemmän. Olen joskus haaveillut kirjallisuuspiiristä, siis ei vain yhden kirjan lukupiiristä, vaan sellaisesta mihin kokoonnuttaisiin kerran kuussa puhumaan kaikesta kirjallisuteen liittyvästä, se olisi ihanaa. Mutta ilahdun kyllä ihan valtavasti aina jos ja kun jokin kirjallisuusaihe täällä blogissa herättää keskustelua, vaikka pientäkin. Usein ne tosiaan syntyvät aiheista jotka eivät ole niitä helpoimpia.

      Ihana siis myös kuulla että suoruus viehättää, muuten en osaisi tätä tehdäkään 🙂

      Tykkää

      1. Tuosta kirjallisuuspiiristä. Se on houkutteleva idea. Itse hellin ajatusta naisten salongista, jossa mahdollisesti olisi lyhyt poleeminen alustus keskustelua kirvoittamaan. Ehkä se voisi olla myös miehille 😜

        Tykkää

  6. Löysin blogiisi etsimällä Riku Korhosen avauksesta syntynyttä keskustelua. Sait minusta heti uuden lukijan – tykkään tyylistäsi, ja on hienoa, että käsittelet tätä aihetta suorasanaisesti ja rohkeasti 🙂

    Itse en ole saanut Grantaa käsiini, mutta Korhosen aiheesta pitämän puheen kyllä. Sen verran ajatuksia herättävää tekstiä oli sekin, että innostuin pohtimaan Korhosen näkökulmaa omassa blogissani (https://hidaskirjailijablog.wordpress.com/2017/11/15/kirjailijaelama-on-ahdinkoa-ja-tuskaa-vai/).

    Vasemmalla kädellä, kirjaan perehtymättä kirjoitettu kritiikki voi olla kirjailijalle loukkaavaa ja suuri pettymys, mutta ei loppujen lopuksi ole maailmanloppu. Mielestäni huonosti perusteltu kritiikki on häpeäksi ensisijaisesti kriitikolle. Kirjallisuuskritiikin tarkoitus ei myöskään ole tukea kirjailijan itsetuntoa, vaan kriitikko on vastuussa lukevalle yleisölle, joka voi saada kritiikin avulla kirjasta haluamaansa tietoa enemmän kuin esimerkiksi kustantamon markkinointitekstistä.

    Tykkää

    1. Hei, ihana että löysit ja tykkäsit ja luet, ja kiitos sanoistasi!

      Sun teksti aiheesta oli hyvä, ja olen monesta kohdasta samaa mieltä. Mutta kyllä Hesarilla yhä vaan on ihan tosi iso vaikutus, suuntaan ja toiseen, vaikka kuinka tekisi mieli ajatella että ei ole. Ja vaikka totta onkin, että huono kritiikki ei ole maailmanloppu, on Korhosen tekstissä kysymys viidentoista vuoden urasta, ja kaikesta mitä siihen on mahtunut, kyse ei ei siis ole yhdestä kritiikistä.

      Musta on sinänsä hassua, että sen kerran kun yksi kirjailija sanoo ääneen että huono kritiikki vituttaa ihan hulluna eikä siitä syntyvä olotila ole kovinkaan ylentävä tai hyvä, suuri osa on kuorossa valmiita vaientamaan tuon ääneen, että ammatinvalintakysymys, että sananvapaus, että kritiikki nyt vaan kuuluu tähän. En oikeasti ymmärrä miten yksi ainoa ja vielä fiktiivinen teksti saattoi herättää niin paljon mielipahaa.

      Mutta iloitsen siitä että keskustelua, edes vähän, syntyi.

      Tykkää

      1. Totta puhut, Helmi, ja minäkin olen kokenut pettymyksen oman kirjani asiavirheitä sisältävästä tyrmäyksestä Hesarissa. En koe, että se olisi vaikuttanut uraani kirjailijana, ja myyntiluvuista on vaikea sanoa, kun nuortenkirjojen myynti on joka tapauksessa keskimäärin heikompaa… Ihmiset ovat tässä kuitenkin erilaisia, ja kunnioitan sitä. Riku Korhonen on menestynyt ja pitkän uran tehnyt kirjailija huolimatta vastoinkäymisistään, joten kaikkea ne kriitikotkaan eivät onnistu pilaamaan 😉

        Keskustelu on virkistävää, ja eiköhän se jatku tästäkin eteenpäin!

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s