Wimbledonin tennisturnauksen finaali vuonna 1980. Vastakkain ovat ruotsalainen Björn Borg ja amerikkalainen John McEnroe, kylmän rauhallinen pelikone ja äkkipikainen ihmelapsi. Ottelu jää tenniksen ja urheilun historiaan yhtenä uskomattomimmista kaksintaisteluista.
Tanskalaisen Janus Metzin elokuva on saanut aika ristiriitaisia arvioita mutta minusta se hipoo täydellisyyttä. Pääosia esittävät Sverrir Gudnason ja Shia LaBeouf tekevät virheetöntä työtä niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin ja jokainen kohtaus on juuri oikealla tavalla kerrottu ja rajattu.
Kahden voitonnälkäisen ja haastavan superlahjakkuuden matka tenniksen huipulle kuvataan lyhyiden hetkien ja pienten yksityiskohtien kautta mutta äärimmäisen tarkkaa epookkia hyödyntäen, ja ennen kaikkea niin, että molemmat henkilöt tarinan edetessä kasvavat, kehittyvät ja muuttuvat. Elokuvan rytmi on upea, peliosuudet intensiivisiä ja vimmaisia, jokainen lyönti, katse ja hengenveto puskee voimalla läpi. Tarina kahden pelityyliltään aivan erilaisen kohtaamisesta äärimmäisen rankassa fyysisessä ja henkisessä tilanteessa on niin kiehtova, että fiktiossa se olisi melkein jo epäuskottava. Mutta toisinaan, tai aika useinkin, todellisuus on tarua ihmeellisempää. Elokuva ei kärsi vaikka lopputulos olisi tiedossa mutta ilman sitä on jännitys lopussa aivan piikissä, näyttelijät ja kuvaus huipussaan.
Olin odottanut tätä elokuvaa kauan ja tajusin jo ensimmäisten minuuttien aikana että odotuksiin pitkästä aikaa vastattaisiin. Kaiken lisäksi oli sunnuntai-aamu, vierellä paras tyyppi, takana kymmenen tunnin yöunet ja mukissa kuumaa kahvia. En oikeasti muista koska olisin nauttinut yhtä paljon elokuvan katsomisesta, sen jokaisesta hetkestä.
Se muistutti myös yhdestä aikuisikäni parhaimmista lukukokemuksista, Andre Agassin omaelämäkerrasta Open. Se on raivoisa, rehellinen, koskettava, kiehtova ja koukuttava kirja lahjakkuudesta, tahdonvoimasta ja rakkaudesta joka päivittäin solahtaa vihan puolelle. Minua on aina kiehtonut todella paljon se hulluuden ja nerouden yhdistelmä joka selkeästi maailman parhaita urheilijoita yhdistää, ja tenniksen luonteessa on vielä jotain erityistä, jotain äärimmilleen vietyä ja yhtäaikaista yksinäisyyttä, esilläoloa ja fyysistä voimaa, joka pakottaa kurottamaan kohti omia äärirajojaan, ja ylittämään ne, uudestaan ja uudestaan.
Ja jos tennis ja hieno kerronta kiinnostaa, suosittelen myös Lionel Shriverin romaania Kaksoisvirhe.
(Vuoden alkuun on mahtunut muutakin, kirjoja, sarjoja ja elokuvia, ja kunhan arki vähitellen löytää uomansa kerron niistä kaikista. Myös siitä miten kävi viime vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteen ja mitä kirjoja tältä keväältä odotan. Ja siitä kaikesta mitä itse tällä hetkellä työstän.)
Helmi Kekkonen 