Butcher’s crossing

Katsellessaan alavaa, piirteetöntä preeriaa, johon hän tunsi virtaavansa ja sulautuvansa vaikka seisoi liikahtamatta, hän oivalsi, että hänen Millerin kanssa sopimansa metsästysretki oli pelkkä juoni, pelkkä yritys höynäyttää häntä itseään, pelkkää lumetta, jolla päästä irti pinttyneistä tavoista ja tottumuksista. Hänellä ei ollut mitään pakottavaa asiaa sinne minne katsoi, minne aikoi lähteä; hän menisi sinne omasta vapaasta tahdostaan.

Kansas, 1873. Butcher’s Crossingin kylä on kiivas, pölyinen ja ahdas. Will Andrews on nuori ja opintonsa kesken jättänyt, yhtä aikaa kyllästynyt ja nälkäinen, ja rahoissaan. Parkkiintunut metsästäjä kertoo hänelle Coloradon vuoristossa majailevasta biisonilaumasta, jota kukaan ei ole vielä löytänyt.

Neljän miehen uhkarohkea, ahne ja vimmainen retkikunta lähtee matkaan preerian halki.

Myönnän, en olisi tarttunut tähän kirjaan jos sen kirjoittaja olisi ollut kuka tahansa muu kuin John Williams. Ja senkin, että en olisi ehkä päässyt yli puolivälin suvannosta, jos sen kirjoittaja olisi ollut kuka tahansa toinen. Mutta Williamsin Stoner, se on niin huikean hieno romaani, niin poikkeuksellinen, etten olisi mitenkään voinut jättää tätä lukematta.

Ja hitto mikä romaani. Olen edelleen vähän pyörälläni päästäni, vaikuttunut ja hämmentynytkin, ihmeissäni siitä miten Williams teki sen taas, kasvatti tarinansa kuin vaivihkaa suureksi ja ehjäksi, unohtumattomaksi, ja karusta ja fyysisestä aiheestaan huolimatta täydellisen vaivattoman ja kevyen oloisesti. Puolivälissä kaikki hidastui ja muuttui lähes tuskastuttavan viipyileväksi mutta se limittyi myös itse tarinaan, matka kun on pitkä ja biisonien tappaminen työlästä ja itseään toistavaa, konemaisuudessaan mieletöntä, ja sen avulla Williams onnistui myös piirtämään suurempaa kuvaa Amerikasta ja sen vallanhimosta, ihmisluonnon kauhistuttavista puolista.

Ja sitten tapahtuikin käänne jota en osannut odottaa ja tarina tiivistyi huippuunsa.

Maailmassa on harvoja asioita, jotka tekevät minut yhtä onnelliseksi kuin soljuva ja hengittävä kerronta, sellainen jonka äärellä voi aiheesta riippumatta vain päästää kaikesta muusta irti ja antautua vietäväksi, ja Williamsin pelkistetty ja hienovireinen kieli yltää paikoin korkeammalle kuin yksikään toinen. Toki myös Ilkka Rekiaron suomennos toimii virheettömästi.

Hän ylitti kapean joen ja pysäytti hevosen. Hän kääntyi. Ohut auringonkehrän reunus liekehti itäisen taivaanrannan yllä. Hän kääntyi taas ja katsoi edessä avautuvaa lakeutta, jossa hänen varjonsa oli pitkä ja suora, tuoreen preeriaheinän reunoista säröyttämä. Ohjat tuntuivat kädessä sitkeiltä ja liukkailta. Andrews tieodsti satulan kivimäisen sileyden ja hevosen kylkien hiljaisen paisumisen ja supistumisen, kun se veti ilmaa ja päästi sitä pois.

Jos minun olisi pakko valita minä valitsisin Stonerin, sen älykäs melankolia kun iski minuun niin voimakkaasti, mutta onneksi ei ole pakko ja voin vaan sanoa että molemmat ovat upeita, inhimillisiä ja tarkkoja, kiihkottomia mutta hurjan vahvoja.

Mietin Hemingwayta, McCarthya ja hetkittäin myös Richard Fordia. Kirkkautta ja vähäeleisyyttä, joiden takana piilee ne tärkeimmät tunteet ja ajatukset, kysymykset joihin ei kukaan muu voi vastata kuin ihminen itse, ja miten jumalattoman vaikeaa se saattaa olla. Ja miten mahtavaa siitä kaikesta lukeminen on kun sen tekee juuri näin.