Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin osa 3

 

Viimeisen asian hän sanoo aivan suunnittelematta, se vain tulee hänestä kuin huutona, niin toivottomana, että hän naurahtaa, ja se kaikuu kaikkialle saliin, samalla kertaa kysymyksenä ja kauhistuttavana väitteenä, ja sellaisena se jää riippumaan kirkon kattoon vailla vastausta. Nyt itkevät kaikki. Useimmat paikalla olevista eivät ole aiemmin nähneet kuolemaa läheltä, ja he ovat sokissa, sillä he luulivat olevansa kuolemattomia, he luulivat kuoleman olevan lailla kiellettyä, ja nyt käy niin, että kenties kaunein ja parhain heistä kuolee noin vain.

 

Kirkonkellot soivat, arkkuja kantavat itsekin sairaat ja heikot miehet, viikot muuttuvat kuukausiksi ja vuosiksi, hautajaisia on aina vain enemmän ja heitä aina vain vähemmän.

Sairaus on niin hirveä ja kipu niin kova että sitä on lähes mahdoton kuvailla, ja silti se on, kaikkialla, jäytää ja jättää alleen, tuhoaa iloiset, kauniit, nuoret ja onnelliset.

Kaiken keskellä ovat vielä hetken nämä tutut pojat, Benjamin ja Rasmus, ja heidän ystävänsä ja elämänsä, juhlat ja arki. Kaikki se ihan tavallinen mutta vihdoinkin myös heille mahdollinen ja siksi niin ihmeellinen.

Vielä hetken, kunnes kuolema tulee ja korjaa pois.

 

Jonas Gardellin vaikuttavan trilogian viimeinen osa saattaa päätökseen tarinan yhdestä aikakaudesta ja suuresta rakkaudesta, elämistä joista jokainen jää tavalla tai toisella kesken. Kuolemaksi nimetty kolmas kirja liikkuu sairaalahuoneiden ja kotien välillä, liikkuu ajassa ja muistoissa, piirtää vielä viimeiset piirrot tutuiksi käyneisiin kasvoihin, jotka lopulta runneltuina ja luisina kuihtuvat pois.

Ensimmäisen ja toisen osan tavoin tämä on järkyttävää, turhauttavaa ja surullista luettavaa, ja aivan yhtä tärkeää, mutta puhtaasti kirjallisten ansioiden puolesta se jää yllättävänkin kauas edeltäjistään. Kuolema on ollut läsnä alusta alkaen, ja niin pahalta kuin se kuulostakin, on se nyt menettänyt tehonsa. Se vain on. Kaikkialla.

Gardell on dramaturgina todella lahjakas mutta nyt kärki on hieman hukassa, jokin intensiteetti poissa. Hetkittäin tarina poukkoilee levottomana ja irrallisena, aivan kuin tarina veisi kirjoittajaa eikä toisinpäin, mikä on toki ymmärrettävää mutta lukijalle hieman haastavaa. Kunnes sitten loppua kohden rytmi jälleen löytyy, kaikki turha karsiutuu pois, on enää Benjamin, hänen äänensä ja rakkautensa, niin voimakas ettei sitä mikään murtanut, ei koskaan ihan kokonaan.

 

Tämä keski-ikäinen mies oli tuo poika. Poika oli tämä mies. 

Meri ja taivas ja laskeva aurinko sulautuivat häneen lasin heijastumassa ja hän ajatteli nyt saman ajatuksen kuin tuona kesäkuisena iltana neljäkymmentä vuotta sitten.

Minä olen olemassa.

Sitten hän painoi äkkiä molemmat kätensä ruutua vasten. Siihen jäi selvä jälki hänen omista käsistään.

Minä olen olemassa, hän ajatteli. Minä olen ollut olemassa.

Minusta jää jälki.

Käsieni jälki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s