kesällä kerran

 

Joku tuli taloomme. Joku toi meille keltaiseen toppatakkiin kiedotun Kajn. Oli keskitalvi, olin nelivuotias ja Kaj vasta muutaman kuukauden ikäinen. Nainen sanoi että Kaj oli isän tytär, äidin mukaan isä ei sen enempää kiistänyt kuin tunnustanutkaan. Otti vain vastaan keltaisen nyytin eteisessä kuin paketin jota oli odottanut.

 

Minä olin etsinyt ja odottanut tätä kirjaa. Tietämättäni. Koska olin odottanut kirjaa, mitä tahansa, jonka lukemista en voisi lopettaa, joka tuntuisi omalta ja silti uudelta, joka jättäisi jäljen.

Anne Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran on tummasävyinen trilleri ja pakahduttava rakkausromaani. On äiti ja kaksi poikaa ja toisen vaimo, kauan sitten kadonnut isä ja tämän avioton tytär. Jokainen heistä saa kertoa oman puolensa surullisesta tarinasta, joka on kovin lohduton mutta jonka uumenissa, lähes piilossa mutta kuitenkin, on myös mahdollisuus toivoon. Aikatasot ja näkökulmat vaihtuvat tiuhaan mutta varmasti ja taidokkaasti.

Swärd kirjoittaa käsittämättömän hyvin. Hänen lauseensa ovat vahvoja ja hiottuja, aistikkaita ja eläviä, niin tosia että hautovan helteiset päivät ja yöt, kosketukset, katseet ja jokainen tuulenvire tulevat suoraan iholle.

 

Kaj kuljeskelee huoneesta toiseen kuin unessa myöhäisessä auringonvalossa. Hänessä on jotakin lintumaista, viipyilevää, unissakävelijämäistä. Tuntuu kuin hän etsisi jotain minkä hän on jättänyt jonnekin. Tai jotakin mitä on aina kaivannut tietämättä mitä se on.

 

Ihmeellinen ja kiehtova Kaj on romaanin keskushenkilö, johon tapahtumat kietoutuvat. Pakkomielteinen ja outo, ujo ja julma, velipuoleensa rakastunut. Hän on tapahtumien keskipisteessä ja silti ulkopuolinen, tarkkailija ja katsoja, omaan maailmaansa pakeneva.

 

Kun sumu on vetäytynyt sisämaahan, Kaj menee rantaan ja viipyy siellä monta tuntia. Hän on enemmän vedessä kuin maalla, valkoiset bikinit hohtavat aallokossa. Yläkerrasta voin pitää häntä silmällä niin ettei minun tarvitse mennä ulos aurinkoon. Hän ui kelluvalle laiturille jonka isä rakensi kun olimme pieniä ja sukeltaa. Mereltä Kajta ei voi suojella.

 

En tunnu koskaan kyllästyvän tällaisiin hitaasti aukeaviin perhekuvauksiin. Swärdin romaani toi vahvasti mieleen Elina Hirvosen esikoisromaanin Että hän muistaisi saman, kuin myös Inka Nousiaisen romaanin Arvaa ketä ajattelen. Sisarusten väliset suhteet, perheen yhteinen vaikeneminen silloin kun pitäisi huutaa ääneen, menneisyyden purkautuminen ja nykyhetken hajoaminen ovat tietysti universaaleja ja ajattomia, kuin myös runsaasti käsiteltyjä aiheita. Mutta harvoin sitä kukaan tekee näin hyvin.

Puolessavälissä kirjaa ajattelin että kun kirjoitan tästä otsikoin jutun sanoilla Täydellinen Kirja. Mutta. Tarinan jännite ei kestänyt yhtä tehokkaana ihan loppuun asti, ja painopiste siirtyi Kajsta hieman sivuun. Itse olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun. Mutta hieno romaani tämä on. Paras pitkään aikaan.

Minulla on tapana taittaa kirjojen sivujen yläkulma merkiksi silloin kun jokin kohta, lause tai sana on poikkeuksellisen hyvä. Luettuani tämän huomasin että melkin joka toisella sivulla oli tuo merkki. Eikä ihme. Joka toisella sivulla toivoin hetken että olisin itse keksinyt tuon ja tuon lauseen. Näin.

 

Päivän lämpiminä tunteina voi vain maata aloillaan hotellin sängyssä suljettujen ikkunaluukkujen takana ja yrittää muistella miltä tuntuu palella. Muuta täällä ei voi tehdä. Muistojen säie kulkee silmän läpi. Kuvat liukuvat toistensa lomitse, kaikki tapahtuu samanaikaisesti, nyt ja nyt ja nyt.

 

Yksi kommentti artikkeliin ”kesällä kerran

  1. Päivitysilmoitus: vera – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s