sivuhenkilö

 

Jostain syystä minulla on likainen olo. Johtuuko se siitä, että olen puhunut liikaa, tehnyt itseni näkyväksi ja toivonut olevani tärkeä? En tiedä. Vittusaatana, mutisen hiljaa itsekseni ja päätän juosta loppumatkan. Juoksen niin kovaa, että vesi valuu silmistä ja veri maistuu suussa. Vasta Pohjoisrannassa hidastan hieman. Ilmassa leijailee savun haju ja jostain syystä se tuntuu armahdukselta. Pahat ajatukset katoavat, palaudun takaisin tähän kaupunkiin ja lähemmäs sitä, joka olen.

 

Mielessä on kolme asiaa.

Yksi: minä rakastan Saara Turusen näytelmiä. Tavallisuuden aaveen jälkeen olin sitä mieltä että hän on nero. Että hän onnistuu katsomaan ohi kaiken turhan, näkemään suoraan ytimeen, sen mikä on tärkeää, sen mitä tapahtuu todella.

Kaksi: odotukseni olivat Sivuhenkilön suhteen hyvin korkealla, ja ne sekä ylittyivät että eivät aivan kohdanneet, ja se teki tästä kirjasta ihan super kiinnostavan.

Kolme: jostain syystä en ole lukenut Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö mutta silti jossain taustalla minulla on kutina etten olisi pitänyt siitä näin paljon, että se olisi vaikuttanut liiaksi tähän lukukokemukseen.

 

Sivuhenkilössä on paljon samaa kuin Turusen näytelmissä. Rytmi on täydellisen kohdillaan, sen kuvat kirkkaita, ilmassa jatkuva, kiehtova paljauden tuntu, että tässä tämä on, ota tai jätä, sekä tarinan että päähenkilön tasolla.

Minä nautin valtavasti sen naiskuvasta, siitä että päähenkilö, sivuhenkilö, on kolmekymppinen nainen, lapseton ja yksin asuva taiteilija, joka ei kuitenkaan vihaa lapsia tai perhe-elämää, toisinaan kaipaa kumppania, asuu keskellä kaupunkia muttei erityisemmin pidä ihmisistä, tarkkailee ja kertoo. Kaikkineen, yhä edelleen, hyvin harvinainen päähenkilö kotimaisessa kirjallisuudessamme. Sivuhenkilön sivullisuus on pieniltä osin luonnekysymys, valinta, mutta suuremmilta osin yhteiskuntamme rakenteista johtuvaa ja siinä kiinni olevaa. Lainaan tähän yhtä lempiblogistiani koska hän sanoo tämän paremmin kuin itse ikinä osaisin, tai edes lukiessa ihan kokonaan tajusin.

”Sosiaalinen sivullisuus tulee Sivuhenkilön kertojan kohdalla esiin kahdella eri tasolla. Ensimmäiseksi kyse on sosiaalisista tilanteista yleensä sekä niiden naisille esittämistä normatiivista vaatimuksista ja tavoista, joilla sukupuolen ”oikein tekemistä” naisilta edellytetään. Yhteiskunta on rakennettu niin, että sen perusyksikkö on kaksi ja se kaikkein oikein ja täydellisin kaksi on naisen ja miehen välinen liitto. Ilman parisuhdetta kertoja kokee olevansa automaattisesti ulkopuolinen. Häiriö heteronormativiisen viitekehyksen maisemassa. Yhä edelleen armoisana vuonna 2018 on aivan liian paljon tahoja, joiden mukaan naisen kuuluu mennä naimisiin, tehdä lapsia ja uhrata oma hyvinvointinsa perheensä alttarille. Tähän kuvioon kertoja pissapatjoineen, esikoiskirjoineen ja epämääräisine paperikasoineen ei sovi edes sovittamalla.

Toisaalta kyse on kertojan asemasta nimenomaan naiskirjailijana, jolloin tuloksena on usein kaksoissivullisuuden kokemus, jonka tuottaa sekä hänen sukupuolensa yleistasolla että erityisesti naiskirjailijana. Tämän vuoksi ei olekaan ihme, että kertoja unelmoi, miten toisin asiat olisivat, jos hän olisi mies.”

 

Turusen naiskuva sisälsi myös säikeitä joita en itse allekirjoita, kuten että kaikki naiset vihaavat itseään, minä en vihaa, minusta minä olen useimmiten hyvä ja kiinnostava tyyppi, ihanakin, mutta toisaalta, aina ei ole ollut niin koska olen myös tehnyt ihan tietoisen päätöksen siitä etten enää puhu pahaa itsestäni, en peilin edessä enkä päiväkirjan sivuilla.

On myös niin helvetin erilaista olla nainen kuin mies, on ollut aina ja on yhä, kirjallisuudessa ja elämässä, esimerkiksi,

kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. 

Puhumattakaan siitä miten lapsettomiin naisiin, yksin eläviin naisiin, naistaiteilijuuteen, äiteihin ja tyttöyteen suhtaudutaan, niin usein jotenkin vähätellen, edelleen vaikka kuinka haluaisi ajatella että ajat ovat muuttuneet, ja ovathan ne vähän, matkalla parempaan mutta silti, yhä edelleen keski-ikäisen miehen elämäntuska on painavampaa kuin teini-ikäisen tytön, yhä vain isyys on jokin uroteko ja äitiys arkea, lapseton nainen jotenkin vajaa ja lapseton mies vapaa, lista on tuttu, niin se vaan on.  Turunen lataa taidokkaasti sekä riveille että rivien väleihin turhautunutta raivoa, pelaa kärjistyksillä ja stereotypioilla, ja kaikki se toimii koska se on niin totta, kuten Laura osuvasti kirjoittaa,

”mutta, yli kaiken yksityisen, yli jokaisen nimettömäksi jääneen henkilöhahmon, suurimman roolin tässä kirjassa otti yhteiskunnan normatiivisuus (tai oikeastaan sen normatiivisuuden patriarkaatti) huomattavasti laajemmin. Juuri se raskas, konservatiivinen ja kalskahtava normijärjestelmä, jossa niin sukupuoli kuin tietty tapakäyttäytyminen muuttuu jonkinlaiseksi performanssiksi.”

Niin hienoa, niin tärkeää.

 

Se, mitä kirjalta olin eniten odottanut ja mihin lopulta hieman turruin ja petyinkin, oli kirjailijuuden kuvaus, kaikki ne oudot ja älyttömät sivupolut joita kirjan julkaiseminen tuo tullessaan, kritiikkien ja/tai niiden poissaolon synnyttämät jälkiaallot. Ehkä liiankin tuttua ja lähellä ja liian yllätyksettömästi aseteltua, enkä oikein osannut samastuakaan; olen aina tykännyt haastatteluista ja esiintymisistä, jännittänyt toki hulluna etukäteen mutta useimmiten nauttinut saadessani puhua kirjoistani, sen verran ylpeä olen jokaisesta ollut, ja myös saanut tilaa puhua niistä haluamallani tavalla.

Toisaalta (taas tämä toisaalta) Turunen myös onnistuu kuvaamaan ne hetket juuri niin hämmentävinä ja absurdeina kun ne saattavat olla.

Kättelen erästä villaliiviin pukeutunutta miestä. Villaliivimies haluaa tiedustella, minkä takia taiteilijat näkevät maailman aina niin synkkänä ja ankeana. Hän nimittäin ainakin nauttii elämästä, erityisesti nyt, kun hän on ostanut uuden perämoottorin. Juu, minä sanon, enkä tiedä miten jatkaisin. Mitä muuta sinä sitten harrastat sen kirjoittelun lisäksi? kysyy villaliivimies. En mitään, minä vastaan ja hiljaisuus laskeutuu yllemme.

Olen tavannut villaliivimiehen ja käynyt tuon vastaavan keskustelun lukemattomia kertoja. Niistä tulee ulkopuolinen mutta hyvinä päivinä myös vähän lempeä olo, tällaisia me ihmiset aika usein olemme, jokainen tekee omiaan parhaansa mukaan. Mutta aina ei ole hyvä päivä ja silloin meinaa vain pää räjähtää.

 

Huh. Haluaisin kirjoittaa ja puhua tästä kirjasta vaikka mitä, ottaa kantaa vaikka mihin, tässä on niin paljon, mutta ehkä lopetan nyt koska johonkin on lopetettava. Sen sijaan keitän kahvia ja selaan sitä vielä sieltä täältä, nautin lauseista ja kuvista, kirjoitan ylös kysymyksiä ja ajatuksia, painan mieleeni sivulta 184 löytyvän kirjalistan, joka on kirjattu ylös yhtä mielivaltaisesti kuin klassikoiden kaanon on tähänkin asti kirjattu, Woolf, Canth, Jelinek, Kallas, Lahiri, Morrison, Lessing, Plath, ElRamly… ja ajattelen samoin kuin kirjan päähenkilö, olen kyllästynyt vanhojen kalsareiden hajuun joka nurkassa, tulkoon uusi kaanon ja uusi aika!

Ja tämä kirja jos mikä on hyvä alku. Siinä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään mutta se häiritsee ihanasti ja laittaa ajattelemaan. Se on raikas, älykäs, kirkas, surumielinen, kaunis ja hauska. Se on hurjan rohkea, ja monin tavoin niin paljon enemmän kuin romaani yhdestä vuodesta naiskirjailijan elämässä, ja toisaalta sellaisenakin ihan mahtava.

Kiitos Saara Turunen, olet kultaa.

 

Ps. Kirjan ympärillä käyty keskustelu siitä, onko kirjan päähenkilö Saara Turunen vai ei, ei ole minusta kovin kiinnostava. Varmaan jonkin verran on eikä yhtään tietenkään ole, haha! Hän on nainen ja kirjailija, omaa itseään suhteessa maailmaan (huom! ei miehiin) peilaava, kiinnostava ihminen.