Joan voisi sanoa, että norsu nukkuu. Se olisi varmaankin armollisin vastaus, mutta hän ei halua sanoa niin. Olisi jotenkin loukkaavaa valehdella Lincolnille päin naamaa nyt, kun Lincoln on kestänyt koko koettelemuksen hänen kanssaan, leuka leukaa vasten, käsi kädessä, ja lisäksi hän haluaa sanoa sen mitä sanoo eikä paikalla ole muita kuulijoita kuin Lincoln.
”Se on kuollut”, hän sanoo.
Joan on neljävuotiaan poikansa kanssa eläintarhassa. Juuri ennen sulkemisaikaa Joan näkee porteilla jotain, joka saa hänet juoksemaan takaisin, piiloutumaan puiston uumeniin. Seuraavat kolme tuntia ovat pelkkää selviytymistä. Jokainen ääneen lausuttu sana, maan rasahdus, aivastus tai liike voi olla kohtalokas.
Pidätän huomaamattani itsekin hengitystä, sshh, täytyy puhua hiljempaa, meidän täytyy istua täällä ihan hiljaa vähän aikaa.
Gin Phillipsin hienon, tiiviin ja jännittävän romaanin ytimessä on äidin ja pojan suhde, Joanin vaistot ja eläimellinen rakkaus, halu suojella lastaan.
Hän kantaa poikaa sylissä, silittää ja kuiskii; pojan vartalo painautuu hänen omaansa vasten lähes koko romaanin, heidän sydämensä sykkivät vastakkain, heillä on vain toisensa.
Kerronta on vahvaa, selkeää ja hyvin fyysistä.
Häntä sattuu kämmeneen ja hän tietää, että on saanut haavan, mutta hän nousee taas vaikka hänen pohkeitaan polttaa kuin ne olisivat tulessa, ja hän puristaa sälettä kädessään. Hänestä on hyvä, että se on liian terävä. Hän tuijottaa apinaa, sen hampaiden täyttämää suljettua suuta.
Jos joku yrittäisi tehdä pahaa Lincolnille, Joan levittäisi sen jonkun aivot pitkin asfalttia. Jos apina lähtee heitä kohti, hän tähtää silmiin. Hän lyö sitä kurkkuun.
Mitä meillä on oikeus tehdä puolustaaksemme heitä, joita rakastamme eniten maailmassa? Missä menee raja oikean ja väärän suhteen?
Kaiken piinan ja kauhun keskellä Joan ja Lincoln muodostavat myös ihanan parivaljakon. Neljän vuoden ajan he ovat sulautuneet yhteiseen tarinaan, heillä on oma maailmansa, joka nyt on uhattuna. Salaisuudet, tarinat, muistot ja katseet. Pienin elein Phillips onnistuu luomaan heistä molemmista lihaa ja verta, heihin on helppo kiintyä, ei siksi että he olisivat täydellisiä vaan koska he ovat niin inhmillisiä, haavoittuvaisia ja rajallisia.
Taustalle on kirjoitettu myös Joanin oma lapsuus, jonka tummat sävyt ja niiden luota pakeneminen luovat kiinnostavan kehyksen käynnissä olevalla pakenemiselle. Menneisyyden kuvauksessa on jotain mikä tuo mieleen Elizabeth Stroutin häikäisevän romaanin My name is Lucy Barton, sen hienovaraisessa pettymyksessä ja kivussa, rivien väliin upotetussa surussa. Joan on rikkinäinen mutta vahva, herkkä mutta rohkea, ääriolosuhteisiin, avaraan mutta lukittuun tilaan heitetty äiti, joka on valmis tekemään mitä vain puolustaakseen omaansa. Tästä syystä teoksen alkuperäinen nimi Fierce Kingdom on loistava, suomenkielinen Niin kuin me olisimme kauniita taas lähinnä hämmentävä. Suoraan sanottuna en ymmärrä sitä yhtään.
Mutta hieno romaani. Tiivis ja silti ilmava, hurjuudessaan myös herkkä, äitiyden kuvauksessa todella onnistunut, pakahduttavakin.
Silloin Joan nostaa peittoa ja avaa sylinsä, ja joskus Lincoln painaa päänsä vasten Joanin olkaa tai kaulaa, painaa silmänsä kiinni ja sanoo: Minä katosin, ja Joan toivoo, että nyt tosiaan kävisi niin. Että hän voisi vetää Lincolnin itseään vasten ja taikoa hänet kadoksiin.
Helmi Kekkonen 