sisäistä vinkunaa

 

Luen Maria Peuran kirjaa Antaumuksella keskeneräinen satunnaisesti, kerta toisensa jälkeen, yleensä aamuisin, sivun sieltä toisen täältä.

Peilaan omaa työtäni, työskentelytapojani, epävarmuuksiani ja ilojani hänen kirkkaisiin, hurjiin ja lohdullisiin sanoihin ja ajatuksiin, yritän katsoa tarkemmin.

Ja koska tällä hetkellä omaa työaikaa ei ole, koska kaipaan kirjoittamista ihan hirvittävän paljon, hiljaisia, keskeytyksettömiä tunteja ja päiviä, on sekä ihana että haikea lukea kirjoittamisen rituaaleista ja rutiineista, suhteesta kustannustoimittajaan ja keskeneräiseen tekstiin, kaiken väistämättömästä keskeneräisyydestä ja epätäydellisyydestä, liikunnan ja oman tilan tärkeydestä, mielenrauhan etsimisestä ammatissa joka vaatii mielen jatkuvaa liikettä ja ympäröivän maailman mahdollisimman herkkää aistimista, ammatissa joka ei lakkaa olemasta vaikka kuinka olisi äitiyslomalla ja hormoneista vähän hullu, pekkää herkkää aistimista koko nainen.

 

Lukea päivistä kuten tämä:

”Pelkään, että minulta loppuvat rahat. Pelkään, etten pysty enää kirjoittamaan romaania. Pelkään, että elämä valuu jotenkin hukkaan. Ettei minua kirjailijana enää ole. Että lakkaan saamasta apurahoja. Ja mitä sitten tapahtuu.”

On pakko vetää henkeä syvään sisälle ja puhaltaa voimalla ulos.

 

Kirjoittamisen lisäksi kaipaan Sodankylään ja meren äärelle. Töölöntorille aamukahville ja Suomenlinnaan iltajäätelölle.

Kaipaan menneitä kesiä, niitä pitkiä kuumia päiviä kun olimme tytön kanssa kahden, en enää kesiä ennen häntä.

Kaipaan Espanjaan, Kroatiaan ja Korppooseen.

 

Kirjoittaminen on kädenojennus. Se on avunhuuto. Se on tapa taistella, tapa etsiä huomiota. Tapa miellyttää. Kirjoittaminen on sisäistä vinkunaa, järjestyksen etsimistä tunteiden kaaoksessa. Kirjoittaminen on kuuntelemista. Maailman hahmottamista. Maailmojen hahmottamista. Kirjoittaminen on sillan rakentamista.

 

Sisäistä vinkunaa, juuri sitä, siltä se tuntuu, ohutta mutta terävää, se on päästettävä ulos, toisinaan kaikki kelpaa, kunhan sanoja vaan ilmestyy näytölle tai paperille, ei ole paljon aikaa.

Ja vauva, hän ei vingu. Hän jokeltaa ja pulisee ja hymyilee, syö ja ihmettelee, kuolaa ja hamuaa, on niin järjettömän ihana, ja luojan kiitos nukahtaa, nytkin tuossa viltillä kyljellään, pieni kirahvi kainalossaan, antaa minulle nämä hetket, lyhyet mutta elintärkeät.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s