antautuminen

 

Minun sänkyni yläpuolella leijailee lampunreunaan kiinnitetty, valkoiseen lankaan pujotettu silkkipaperilintu joka heilahtelee jokaisen ohilkulkijan tuulahduksesta ja kevyestäkin puhalluksesta. Se tanssii pölyhiukkasten parvessa. Se on melkein läpinäkyvä, vähäeleinen, sekään ei häiritse ketään. Se heijaa edestakaisin kun ikkuna on raollaan, sen katseleminen rauhoittaa ja tuottaa suurta mielihyvää joka tuntuu alaselässä lämpimänä kihelmöintinä.

Kuka sen oli taitellut? Se oli ensimmäinen Kaltainen.

 

Ihana ystäväni suositteli minulle Anja Snellmanin kirjaa Antautuminen, sanoi että siinä olisi varmasti paljon tuttua, samalla tavalla herkkä, silti suorapuheinen ja lujakin, kirjailija ja äiti.

Ilahduin, minulle suositellaan kirjoja niin harvoin, ja hän oli oikeassa, minä tunnistin paljon, ja sitten osaa en yhtään.

Siihen nähden, että Anja Snellman on aina valinnut varsinkin naisen kannalta kiehtovia ja tärkeitä teemoja ja kirjoittanut niistä vetävästi ja hyvin, on hieman hämmentävää ettei hän ole koskaan muodostunut minulle sillä tavalla tärkeäksi kuin vaikkapa Märtä Tikkanen tai Anna-Leena Härkönen, joiden yksi tai useampi teos on muokannut minua paitsi kirjailijana myös ihmisenä. Olen toki lukenut häneltä monta teosta joista vaikuttavimpia ovat ehdottomasti olleet Ihon aika ja Pelon maantiede. Hän on minusta aina ollut rohkea ja kiinnostava kertoja, mutta toisaalta myös yksityishenkilönä jotenkin todella paljon esillä ja äänessä, ja sellainen on minulle aina vähän vaikeaa, parisuhdehaastattelut ja sen sellaiset.

Jostain syystä en myöskään muista tämän kirjan ilmestymistä, eikä siitä kuitenkaan ole kuin kolme vuotta. Nyt minä luin sen hitaasti ja pienissä erissä (kuten tosin luen nykyään kaiken, jos mitään, huokaus) ja olin vuorotellen ihastunut ja ärsyyntynyt.

Kirjan alku sukeltaa lapsen mieleen hyvin kaunokirjallisin keinoin. Tyttö on jatkuvasti arka ja ulkopuolinen, ylivirittynyt ja herkillä, joka hetki jotenkin hieman vinossa, väärinpäin tai kallellaan. Hän on arkajalka mutrusuu kenkkuilija, punastelija murehtija tuijottelija, kirjastorotta peikkotyttö, laiheliini mykkäpaska salaoksentaja. Aina jotenkin vääränlainen, väärässä paikassa, väärällä tavalla. Tai siltä hänestä tuntuu. Lapsuuden taittuessa teini-ikään haasteet muuttuvat mutta eivät suinkaan katoa, vasta aikuisena hän ymmärtää että kaikelle tälle on olemassa sana, syy: hän on erityisherkkä, maailmalle ehkä liiankin auki.

Läpi kirjan minä tunnen häntä kohtaan sympatiaa ja minusta on kiinnostavaa lukea miten hän etsii paikkaansa maailman kohinan keskellä, varsinkin nuoruuden ja aikuisuuden sekalmelskassa kirja alkaa hehkua, esikoiskirjan julkaisu ja ammatillinen ylpeä haparointi on hienosti kuvattu.

Mutta minua turhauttaa kielen ja kerronnan toisteistuus ja jopa kliseisyys, saman asian ympärillä kieputaan niin kauan ja niin samoin sanoin että se alkaa livetä liian kauas, ydin katoaa, suoraan sanottuna olisin tiivistänyt yli kolmestasadasta sivusta lähemmäs sata, kirkastanut ja hionut. Samoin minua turhauttaa näkyvyydestä ja julkisuudesta valittaminen silloin kun se on ihan oma valinta, varsinkin tässä maassa jossa vain hyvin harva kirjailija saa teoksilleen kunnolla näkyvyyttä. Ja minua hämmentää se miten nopeasti, melkein kuin olankohautuksella kirjassa kuvataan äidiksi tulo. Tuntuu uskomattomalta, että jos on koko elämänsä murehtinut ihan kaikkea sadepisaroiden asennosta ja tavaroiden järjestyksestä lähtien, ei hallitsematon ja täysin omalla painollaan etenevä raskaus, synnytys ja vauva-aika sysäisi enemmän sijoiltaan. Ja miten paljon sitten keskitytään aikuiseen rakkauteen, haluavana naisena, halun naisena olemiseen, joka ainakaan minua ei aiheena oikein puhutellut.

Mutta jo se, että naiset kirjoittavat omasta elämästään on mahtavaa ja uskon tämän kirjan kaikkineen olevan varsinkin erityisherkille tärkeä. Siinä missä omat haasteeni johtuvat siitä, että olen vain erityisen herkkä, voin uskoa että maailma on juuri tällä tavoin hurja kokemus heille joilla sen aistimisessa ei tavallaan ole rajoja ollenkaan.

Ja sittenkin, näin muutaman päivän jälkeen, minä huomaan että kirja on jäänyt mieleen kieppumaan, sen lauseet kaikuvat sisälläni, tuo erikoinen elämä jossa lapsuuden huoneissa asui virtahevon lisäksi myös kolibri, kentauri ja kaskelotti. 

Miten hyvin minä ymmärrän täydellisen hiljaisuuden ja järjestyksen kaipuun, halun kadota arjesta, hämmentyneen surun siitä että omat tyttäret ovatkin ihan toisenlaisia, vahvoja ja sosiaalisia ja pelottomia. Millaista on olla etukäteisnostalgikko, olla päiviä hiljaa, puhumatta kenellekään, pitkästymättä, olla kiinnittymättä porukkaan, olla haluamatta olla osa mitään ja silti haluta. Olla aina vähän ulkopuolella.

Ja miten tärkeää kaikenlaisena on löytää oma paikka, oma tarina.

 

Kaikki eletty loksahtelee paikoilleen, kuin peli jonka loputkin palaset ovat nyt löytyneet ja joka vasta nyt on valmis koottavaksi.

Surumielisyydessäni on kasvanut kaiken aikaa ilo ja keveys.

Yksinäisyyteni on alkanut helistä ja soida kuin karuselli.

Nyt on selitys. On ollut tuntematon tuntematon, joka nyt on muuttumassa tunnetummaksi tuntemattomaksi.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s