veitola

 

Aina välillä tuntuu siltä että jokin teksti on helpompi kirjoittaa turhia ajattelematta, enemmän tunteella, sillä kielellä ja siinä rytmissä mikä päässä just sillä hetkellä on. Tämä on sellainen kerta.

 

Oon aina tykännyt hurjasti ihmisistä jotka sanoo suoraan mitään ne ajattelee ja tuntee, ja siis heti, ei viikon tai vuoden päästä, ehkä koska oon itekin semmonen, en vaan pysty olemaan hiljaa, oikeastaan ikinä tai missään. Että mulla on selkeä tarve kertoa maailmalle mitä olen mistäkin mieltä, miltä asiat ja tilanteet musta tuntuu, ja myös olla pyytämättä sitä anteeksi.

Tämmönen olen, ei ole pakko rakastaa, tai edes tykätä.

Ja luulen, että Maria Veitola on vähän samanlainen, tai paljonkin, ja siksi mä samaistun helposti isoon osaan sen jutuista, mutta samalla se on musta välillä vähän ärsyttävä enkä jaksa sen juttuja yhtään. Että kun se on vaikka Päivi Räsäsen luona Yökylässä ja siinä on vaikka mitä ristiriitoja ja turhautumisia niin silti se dialogi pysyy avonaisena ja kiinnostavana ja se uskaltaa kysyä just ne kysymykset mitkä pitääkin tai kertoo Instagramissa että terapia on pakollista ja parasta mutta ei häntä sen kertomisen vuoksi tarvitse pitää rohkeana vaan ihmisenä mä tykkään siitä todella paljon. Ja sitten taas joku EVS – talk show on aika kauheaa katsottavaa enkä jaksa niitä juttuja siinä yhtään, semmosta ihme pinnallista höpötystä ja levotona poukkoilua ja huonoja vitsejä, ei toimi, ainakaan mulle, ja mä mietin että miksi noin fiksu ihminen on tommosessa edes mukana?

Ja ihan sama olo mulla oli lukiessa tätä Veitolaa. Siinä oli hienoja ja tärkeitä tekstejä, ja sitten sellaisia että ei vaan ole mun juttu koska vaikkapa muoti tai julkisuus ei ole musta kauhean kiinnostavaa, ja mä nyt vaan tykkään eniten siitä kun ollaan vähän syvemmissä vesissä.

 

Se johtuu siitä, että vietin vuosia kuunnellen muiden mielipiteitä arkuudestani. Sitten opin, että ainoa, joka saa piirtää rohkeuteni rajat, on minä itse.

Kyllä!

Rajojen laittaminen lapselle ei ole kevyttä eikä helppoa. Vanhemmat, jotka ei komenna lapsiaan, ovat mukavuudenhaluisia. On raskasta ottaa vastaan se tunteiden vyöry, joka lapsessa laukeaa, kun häntä rajoitetaan. Aina ei jaksaisi olla johdonmukainen, mutta on pakko yrittää. Haluan kasvattaa aikuiseksi ihmisen, jolla on omatunto ja joka kunnioittaa muita ihmisiä ja joka ymmärtää, että maailma ei pyöri pelkästään hänen halujensa ja tarpeittensa ympärillä.

Just niin.

 

Ehdottomasti parhaiten kirjassa toimivat luvut äitiydestä ja rakkaudesta, suurilta osin toki varmaan siksi että niiden kahden ympärillä oma elämä just nyt pyörii. Varsinkin äitiyden kokemus on häkellyttävän samanlainen, esimerkiksi pohdinta siitä miksi yksi lapsi riittää ja on hyvä voisi olla suoraan mun päiväkirjasta.

Yhden lapsen äitinä saan keskittyä ainoaan lapseeni niin paljon kuin haluan. Se ei tarkoita sitä, että haen hänelle kuun taivaalta. Se tarkoittaa, että minulla on aikaa ja mahdollisuus kuunnella juuri hänen juttujaan, vastata hänen kysymyksiinsä, leikkiä hänen kanssaan ja seurata tarkkaan hänen puuhiaan. 

Yhden lapsen kanssa elämä on helppoa.

Meillä tämä juna nyt jo meni, mutta tuo kaikki oli ajatuksena yli neljä vuotta, ja olen edelleen aivan järisyttävän onnellinen siitä että emme tehneet toista lasta aiemmin, että esikoinen sai olla ainoa pieni yli viisi vuotta, että minulla oli aina aikaa ja tilaa hänelle. Kuten olen nyt myös aivan järisyttävän onnellinen siitä, että lapsia onkin kaksi, että uskalsimme vielä. Mutta ideana siis se, että mitään yhtä oikeaa mallia ei ole, jokainen perhe on omansa.

 

Ja sitten se rakkaus.

On uskomatonta olla ihmisen kanssa, jolla on terve itsetunto. Jonka seurassa ei tarvitse pienentää tai suurentaa itseään. Ei esittää muuta kuin mitä oikeesti oon, jotta hän hyväksyisi. Joka tukee, kannustaa ja rakastaa. Joka antaa mun elää omaa elämääni ja kasvaa hänen rinnallaan.

Siinä se, ihan kaikki.

 

Kokonaisuudesta: kirjassa on Veitolan kolumneja parinkymmenen vuoden ajalta, ja hän kommentoi niitä nykyhetkestä käsin, ja jonkin verran on myös uusia tekstejä, kirjaa varten tehtyjä. Ymmärrän kyllä kirjan idean, itsereflektointi ja dialogi menneen minän kanssa on kiinnostavaa, mutta ehkä kolumneja olisi kuitenkin voinut olla vähän vähemmän ja uutta tekstiä enemmän? Koska niissä uusissa teksteissä oli jokin kerronnan vapaus josta erityisesti pidin.

Yllätyin siitä, miten paikoitellen ihana ja jopa koukuttava kirja oli, täydellistä lukemista iltaisin, varsinkin tässä elämänvaiheessa, lyhyitä kappaleita aiheista joiden kanssa itsekin päivittäin pähkäilee. Miten lämmin olo tulee kun joku puhuu Uudenmaankadun Sodasta tai JumpInnistä. Miten Yökylässä-ohjelmassa Veitola on tosi hauska mutta se hauskuus ei välittynyt näistä teksteistä kuin ihan muutaman kerran. Tämä ei siis ole moite vaan ainoastaan havainto, kenenkään ei tarvitse olla hauska ja tietty rivien ja hengityksen välissä oleva melankolia on tuttua sekin. Ja vähän siitäkin, että taas on yksi vauva-aikaa käsittelevä teksti jossa puhutaan siitä miten vauvan ensimmäiset viikot ovat pelkkää non-stop 24/7 imetystä. Toi on asia jota en ole ikinä tajunnut, meidän vauvat on kyllä syöneet paljon ja hetkittäin hyvinkin tiiviisti mutta aina mulla on ollut aikaa käydä suihkussa ja tehdä ruokaa ja juoda kahvi kuumana. Mutta tietysti vauvat on erilaisia. Ja äidit. Me ihmiset. Onneksi. Siitäkin tässä kirjassa on kysymys.

Luulen, että kirjan paras puoli on se, että ihan varmasti jokainen ja varsinkin nainen löytää tästä juttuja joihin samaistua, joista saa lohtua, iloa ja ajattelemisen aihetta. Ja myös sellaista mikä ärsyttää ja sen miettiminen että miksi ärsyttää on kiinnostavaa myös. Veitola osaa kirjoittaa napakasti ja tarttua hyviin aiheisiin, tehdä yksityisestä yleistä. Rehellisesti ja suoraan. Ja myös armollisesti, virheitä pelkäämättä.

On ihan mielettömän tärkeää ottaa tila ja puhua, ja myös nähdä ihminen ja kuunnella. Semmonen mun mielestä Maria Veitola on.