kesäkirja

 

Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut. Paljas kallionpinta höyrysi mutta sammal ja kallionraot olivat kosteutta tulvillaan ja kaikki värit olivat syventyneet.

 

Ajattelin, että haluan lukea jotain rauhallista ja kirkasta, sellaista josta on riisuttu kaikki turha. Ajattelin, että olisi hyvä hetki lukea Tove Janssonin Kesäkirja uudestaan. Muutaman luvun jälkeen ymmärsin etten ole koskaan lukenutkaan koko kirjaa vaan olen sekoittanut sen mielessäni Kuvanveistäjän tyttäreen. Olen siis kahdenkymmenen vuoden ajan ollut täysin varma, että olen lukenut kirjan jota en ole lukenut, keskustellut siitä ja suositellut sitä monille. Tästä ei voi syyttää edes vauvaa, haha.

Kesäkirja on ihana, aivan pakahduttavan upea. Janssonin kieli hipoo täydellisyyttä, tarkat lauseet ja maagisen kauniit kuvat ovat kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Pienen Sophian ja hänen isoäitinsä rakastava, luja ja omalakinen suhde on täysi, kumma ja eloisa, ja miten hienosti Jansson heidän mielensä tavoittaa, jokin syvän ja sisimmän niin vaivattoman oloisesti.

Ja samalla omat lapsuuden kesät, niiden kuumat sileänrosoiset kalliot, ulapalta nousevat myrskyt, sateiset viikot ja helteiset päivät, rakkolevät ja tuulen tuivertamat mökit palaavat mieleen, haistan suolan, katoan takaisin.

 

Olen aina rakastanut Janssonia (kukapa ei), hänen elämänsä ja olemuksensa on tuntunut kiehtovalta ja poikkeukselliselta, mutta jostain syystä olen lukenut häneltä kovin vähän, aion ehdottomasti lukea lisää. Aion muutenkin lukea vaikka mitä, joskus sitten tulevaisuudessa. Tällä hetkellä se ei vain onnistu. Päivät sujahtavat ohi hetkessä ja tuntuu etten ehdi mitään.

Kävin katsomassa Whitneyn ja ennen elokuvan alkua, kun valot pimenivät ja painauduin syvemmälle Rivieran pehmeään hämärään minua itketti kun tajusin miten järjetön ikävä minulla on elokuvia ja elokuvateattereita. Itkin kyllä myöhemminkin koska hieno elokuva särki sydämen.

Olen lukenut monta kirjaa mutta vain muutaman sivun kerrallaan, muuhun en pysty. Oma kirja pitäisi jossain vaiheessa kirjoittaa valmiiksi mutta en edes tiedä mikä päivä tänään on. Joka päivä ajattelen että aikaa on vaikka tiedänkin että melkein huomenna on marraskuu koska niin tämä elämä nyt menee.

En ole nähnyt Hannah Gadsbyn Nanettea, en yhtään jaksoa Handmaid’s Talen toista kautta.

Pää on sellaista ohutta höttöä, jossain kimpoilee ajatuksenpätkiä, siinä se. Heräilen öisin ja juon päivässä viisi litraa vettä, tässä kuumuudessa imettäminen ja nukkuminen on järjetöntä.

Mutta tyttö oppi uimaan, vauva maistoi bataattia ja vesimelonia ja minä vietin illan merellä ja Pihlajasaareessa, ja pian me pääsemme saareen, sinne minne olen koko kesän kaivannut.

Tällainen on minun kesäkirjani, helteistä ja hormoneista seonnut, paahtunut ja onnellinen, arkea ja viileitä aamuja odottava.

6 kommenttia artikkeliin ”kesäkirja

  1. Voihan Kesäkirja! Se on myös minun lukulistallani joka kesä, aina välillä ehdin sen lukea, toisina kesinä en. Se on ehkä suosikkini Janssonilta, vaikka sellaista on vaikea valita.

    Halusin vain tulla kertomaan, että ihanaa kun kirjoitat tätä blogia. En malta odottaa, että pääsen lukemaan seuraavan kirjasi! Vaikka minä en enää elä pikkuvauva-aikaa, niin samaistun yhä noihin kaikkiin ristiriitaisiin tunteisiin oman ajan kaipuun ja äitiyden välillä. Muistan nuo tunteet ja kaiken pätkittäisyyden niin elävästi, ja sinä kirjoitat ne niin kauniisti ja tavoitettavasti tänne. Miten helpottavaa onkaan lukea, kuinka samojen asioiden kanssa muutkin kamppailevat. Että kuinka välillä kaipaa niin hirveästi omaa itseään, kirjoja ja elokuvia ja kaikkea, ja silti miten kaikki voikin olla myös niin ihanaa. Ja arvaa mitä, nyt kun omat lapseni ovat jo vauva-ajan ylittäneitä (vaikka pieniä yhä ovatkin) ja tällaisille asioille on koko ajan enemmän taas aikaa ja nautin siitä aivan hirveästi, niin tulee samaan aikaan haikea olo kun luen näitä kirjoituksiasi ja muistelen meidän vauvakesiä.

    Kaikkea hyvää,
    Elina

    Tykkää

    1. Miten ihana kuulla, kiitos! Usein pelkään että kirjoitukseni ovat samaa hattaraa, mahtavaa että niistä löytää ajatuksen. Ja tiedän että tulen itsekin tätä kesää vielä kaipaamaan, aivan kuten nyt kaipaan esikoisen ensimmäistä kesää, pienet ovat pieniä niin hetken.

      Tykkää

  2. Kiitos myös minun puolestani blogista -ja kirjoistasi! Lainaan 65-v äidilleni kirjastosta kirjoja kun hän ei tule käyneeksi, mutta nauttii lukemisesta. Olen nyt vienyt kaikki kirjasi. Eilen palautti minulle ”Valinnan” ja sanoi lukeneensa sen jo aiemmin, mutta luki nyt toiseen kertaan kun piti siitä niin kovasti. Välillä unohdan että blogin takana on sama kirjoittaja kuin kirjoissasi. Nautin kyllä kovasti tarkkanäköisistä kirja-arvosteluistasi sekä arjen kuvauksesta, joka tavoittaa jotain syvästi universaalia (ja samalla henkilökohtaista) vanhemmuudesta.

    Liked by 1 henkilö

  3. Kesäkirja on minullakin lukemattomana kirjahyllyssä. En tajua! Nappaan sen sieltä, ja luen nyt heti, tänään, kun muu perhe on reissussa.

    Näin myös eilen Whitneyn, ja se oli odotetun koskettava, mutta se, mihin en ollut osannut varautua, oli se, mitä dokumentissa kerrottiin Krissystä, Whitneyn ja Bobby Brownin tyttärestä. Se särki sydämeni. Tekee pahaa ajatella pientä, heitteille jäänyttä lasta kaiken sen keskellä. Ei ihme, että dokkarissa Krissyä muistelleet vanhemmat naisetkin alkoivat holtittomasti itkeä.

    No, kaiken kukkuraksi katsoin, kiitos suosituksesta, eilen Nanetten, ja se samanaikaisesti sekä veti sanattomaksi että aiheutti mielessä melkoisen ajatusmyrskyn.

    Arvostan niin paljon jokaista ihmistä, joka rohkaistuu kertomaan oman tarinansa, olemaan avoin ja särkynyt, olemaan VIHAINEN julkisesti, kaikkien edessä. Vain siten avoimuus, tasavertaisuus ja armollisuus maailmassa voi lisääntyä. Kun ensin rohjetaan tehdä rujot asiat näkyviksi.

    Olen miettinyt tätä teemaa viime päivinä siksikin, että olen kuunnellut Maria Veitolan Veitolaa, ja tullut kosketetuksi monin tavoin. Rakastan ja arvostan Veitolan vahvaa ajatusta siitä, että meidän pitäisi jättää toiset ihmiset kaikenlaiselta arvostelulta rauhaan ja keskittyä elämään omaa elämäämme niin kuin hyväksi näemme.

    Tykkää

    1. Toivottavasti luit!

      Ja sama, lapsen osuus muutenkin surullisessa tarinassa oli pahin, olisivatkin sitten vaan tuhonneet oman elämänsä. Se kohta kun täti sanoi että ei voi edes ajatella mitä hirveyksiä lapsi on joutunut näkemään ja kokemaan jäi mieleen. Ei ole väliä kuinka kuuluisa tai miten paljon rahaa, addikti on addikti. Tuossa, niin kuin Amyssa ja monessa muussakin, on niin surullista se ettei kukaan oikeasti puuttunut siihen mitä tapahtui, katsoivat vain vierestä, suojelivat väärällä tavalla. Ja nykyään aina kun kuulen jonkun Whitneyn laulun tulee vähän surullinen olo, ja just Krissy mieleen.

      Nanettesta ja Veitolasta samaa mieltä. Ja kaikesta muustakin tässä. ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s