nanette

On hetkiä ja asioita joista haluaisi kirjoittaa mutta ei tiedä miten, sellaisia joiden äärellä ja jälkeen on yhtä aikaa tulvillaan ja ihan tyhjä koska tuntuu siltä että juuri äsken kaikki mikä on tärkeää on jo sanottu. Ihan kaikki.

Puoliltaöin, katsottuani Hannah Gadsbyn Nanetten, halusin heti kertoa siitä kaikille, kirjoittaa siitä kaiken, mutta sitten tajusin ettei sisälläni ole yhtään sanaa tai lausetta, pelkkä tunne, vavisuttava ja silti hiljainen.

Istuin vain, sydän hakkasi, puristin käsiäni yhteen.

Gadsby on australialainen koomikko, josta onneksi on jo puhuttu ja kirjoitettu vaikka kuinka paljon; hänestä on oikeastaan tullut tämän kesän kulttuuri-ilmiö ympäri maailmaa.

Tunnin mittaisessa esityksessään Gadsby repii auki paitsi stand-upin lajina, myös oman elämänsä. Asettamalla työnsä ja ennen kaikkea itsensä täydellisen auki ja alttiiksi, hän onnistuu luomaan ainutlaatuisen inhimillisyyden kokemuksen, villtävän, toden ja toiveikkaan.

Sen äärellä naurattaa ja itkettää, ja lopulta melkein unohtaa hengittää.

Koomikon kertoessa vitsiä hän rakentaa katsojaan jännitteen, jonka nauru laukaisee. Gadsbyn esityksen nerokkuus on siinä, että näyttää miten tämä käytännössä toimii, ja silti katsoja nauraa. Kunnes vitsi muuttuu tarinaksi ja jännite pysyy.  Ei tule kevennystä, ei helpotusta. Tunne on hämmentävä, epämukava ja tiivis, ja samalla tajuaa että tätä painoa hän on kantanut sisällään koko elämänsä, ainostaan tuhat kertaa voimakkaampana.

Ja silti hän uskaltaa puhua, kertoa, paljastaa oman haavoittuvuutensa ja häpeänsä. Se on uskomattoman vaikuttavaa, rohkeaa, ja ennen kaikkea tärkeää. Juuri tällaista puhetta me tarvitsemme. Tällaisia ihmisiä.

Ja ihan kaikenlaisia ihmisiä. Vahvoja, heikkoja, outoja, hauskoja ja herkkiä. Naisia ja miehiä ja kaikkea siltä väliltä. Erilaisia. Mahdollisimman paljon erilaisia.

Koska mitä enemmän tarinoita ja mitä useammasta perspektiivistä me kuulemme, sitä parempi mahdollisuus tällä maailmalla on pysyä järjissään, ja meidän ihmisten ihmisinä. Gadsbyn tarina on kipeä ja hurja, monin tavoin poikkeuksellinen mutta ei ainutlaatuinen. Ja juuri siksi se on tärkeä. Jokainen kerrottu tarina saattaa tavoittaa toisen samanlaisen, vähentää yksinäisyyden ja häpeän taakkaa joka niin helposti musertaa alleen. Jokainen tarina on kertomisen arvoinen. Jokainen.

Osaisinpa lopettaa tämän johonkin ylevään ja hienoon mutta tällä kertaa sanat eivät riitä. Katso itse, äläkä sen jälkeen ikinä unohda.