päiväkirjasta

Seitsemännen kuukauden lähestyessä vauva alkaa irtaantua vauvuudesta. Hän pyrkii lattialla eteenpäin mutta pyörii lähinnä ympyrää ja toisinaan peruuttaa sohvan alle. Hän laittaa kaiken löytämänsä suuhun ja kiljuu. Hän nauraa paljon ja ja rakastaa sitä kun hänen kanssaa nauraa. Vielä enemmän hän rakastaa langanpätkiä, lelujen pesuohjelappuja ja pieniä roskia lattialla.

Hän on kuin pieni hassu hampaaton mummo, ja niin kaunis etten oikein meinaa kestää.

Kotona on remontti ja ikkunoista vetää, yhtäkkiä nukumme paksujen täkkien alla ja ulos lähtiessä puemme pipot ja takit, en muista koska vuodenaika vaihtui mutta syyskuuta parempaa ei ole,

melkein kaikki rakas mitä minulle on tapahtunut on aina tapahtunut näihin aikoihin, vain kevätvauva rikkoi kaavan.

Nukumme öisin levottomasti ja pätkissä, aamuisin juomme kahvia haukotusten lomassa, vauva riemuitsee baananipuuron äärellä ja paukuttaa helistintä oman pienen pöytänsä reunaa vasten.

Iltaisin kun hiljaisuus lasten jäljiltä laskeutuu pitäisi mennä nukkumaan, pitäisi pitäisi, mutta on myös ainoa ehjä hetki aikaa kirjoittaa ja lukea, puhua miehen kanssa aikuisten ihmisten asioita, syödä jotain, ajatella mitään asioita ja ajatuksia loppuun asti, ja sitten kello onkin jo yli yhdentoista ja vauva usein herää johonkin, liikeeseen, uneen, tuntemukseen, oloon, mihin lie, rauhoittuu, menemme vihdoin nukkumaan, jossain vaiheessa vauva syö, vaipuu takaisin uneen tai aloittaa jutustelun, itkee tai tuhisee, minä hermostun ja mies ei, kuiskauksia, kiukkua, lepyttelyä, nukuttamista,

kuvittelen että on kulunut kaksi tuntia mutta se onkin kaksikymmentä minuuttia,

ja niin edelleen, ja niin edelleen, aina on jotain, joku vaihe, jotain,

vauva elää vauvaelämää ja minua väsyttää,

mutta kaikki on silti oikein hyvin,

luen Juha Itkosen omakohtaista romaania Ihmettä kaikki ja itken ratikassa, bussissa ja ystävän luona, itken kun odotan tyttöä tanssitunnilta tai kun vauva nukkuu päiväunia, niin hieno, hurja ja tärkeä kirja, niin surullinen, enkä minä juuri mistään mitään tiedä, olen suojattuna tässä kuplassa jossa pahinta on se että minua väsyttää.

Luen loppuun Taina Latvalan Venetsialaiset ja aloitan Riikka Pulkkisen Lasten planeetan. Kasaan luettavien pinoon Kari Hotakaisen ja Aki Ollikaisen. Odotan Rachel Cuskin Ääriviivoja enemmän kuin mitään kirjaa aikoihin. Löydän äitini hyllystä Helena Sinervon Runoilijan talossa jota en olekaan lukenut vaikka olen niin kuvitellut. Kirjoitan kirjaa valmiiksi, valmiimmaksi. Kirjoitan kolumnia lehteen ja viimeistelen lastenkirjan käsikirjoitusta. Kirjoitan tekstiviestejä ja yritän ymmärtää verotuspäätöksiä. Pesen joka toinen päivä pyykkiä ja kasaan puhtaita vaatteita isoihin pinoihin sohville, kaappiin asti en jaksa viedä, jossain kulkee raja, nyt ilmeisesti tässä. Katson kolmatta kertaa Sopranosia, haaveilen elokuvista ja valmiista asioista.

Halaan tyttöä, rakastan sinua nappi, vietämme iltapäivän kahdestaan, se on ihanaa, kuin loma, tuoksutan hänen omenashampoolta tuoksuvia hiuksiaan ja pidän sylissä, ihmeellinen häikäisevä ihminen,

tulemme kotiin ja siellä on tyyntä, viltillä jokeltava pehmeä vauva, syyskuun kirkas, pehmeä valo,

joka hetkessä vaihtuu kaatosateeseen ja takaisin koska sellaista tämä kaikki nyt on.