Nyt on toukokuu, ja terapeuttini on lomalla. Katson parvekkeeltani Linnanmäelle monta kertaa päivässä, mutta useimmiten kun menen parvekkeelleni, en katso mitään – käyn vain matolle makaamaan ja suljen silmäni. Sain maton isältäni, kun muutin asuntooni, se oli jäänyt ylimääräiseksi kaistaleeksi isäni ja hänen vaimonsa suuresta beigestä hapsumatosta. Maton kaistale on kuin tehty parvekkeelleni, jolle en ole ostanut yhtä ainutta huonekalua, vaikka olen asunut täällä melkein vuoden.
Naisen olisi aika päästä erosta yli.
Asuntoon kantautuu huvipuiston äänet, päivät ovat pitkiä ja hiljaisia, sujahtavat silti vauhdilla ohi. Pitäisi löytää rakkaus ja töitä, vähintään saada viherkasvit pysymään elossa. Syödä vähemmän sipsejä ja nukkua enemmän öisin. Käynnistää positiviisuuden kierre jonka myötä kaikki (tietenkin) muuttuisi.
Suhtauduin tähän Sisko Savonlahden esikoisromaaniin varauksella. Oikeastaan olin varma etten tykkäisi. Liian kevyttä, liian hassua, liian itseironista, liian oman aikansa ja paikkansa tiedostavaa, liian paljon kaikkea sitä miksi en juurikaan pidä chick-litistä,
liian kaukana omasta elämästä siten että mikään kerrottu ei oikein tunnu miltään tai siten että mahdollisuuksien vapaus ja ongelmien laatu alkaa vaan ärsyttää.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Viehätyin heti, luin vauhdilla, nauroin paljon ääneen ja jopa samaistuin, vaikka en oikeastaan ihan tiedä mihin,
en ole koskaan varsinaisesti deittaillut ja töiden hakemisestakin on jo yli kymmenen vuotta, en erityisemmin tykkää sipseistä enkä Kalliostakaan, en nykyään ole juuri koskaan kunnolla humalassa tai krapulassa, en osta vaatteita enkä istu kahviloissa kirjoittamassa,
mutta ehkä kertojan ääneen, ehkä siihen aina jotain odottavaan tunteeseen, levottomuuteen joka ei koskaan kokonaan katoa, rehelliseen suoruuteen ja sen rinnalla vaivihkaa kulkevaan herkkyyteen,
ja ihastuin siihen että hetkeksi unohdin oman elämäni, haha.
Ja Savonlahti osaa kirjoittaa. Hänellä on hyvä rytmi ja huumorintajua. Hän uskaltaa päästää turhasta irti, luottaa tekstiin. Se on harvinaista. Läpi kirjan ajattelin Saara Turusta. Savonlahti ei sukella yhtä syvälle, ei jätä samalla tavalla rivien väliin ja taakse, ei lataa hiljaisuutta samalla tavalla loistavaksi, mutta silti, lähellä hän on. Ja sen lisäksi hän on vaivattomalla tavalla lakonisen hauska ja sellaiseen ei todellakaan törmää liian usein.
”Olen onnellinen”, Aapeli sanoo.
Hän kysyy minulta mitä minulle kuuluu. Sanon, että minulla on mennyt paremminkin.
”Haluaisin olla ihminen, joka suree eroa viikon tai pari, mutta olen aivan maassa, vaikka erosta on kulunut jo yhdeksän kuukautta.
”Eikö helpota yhtään?” Aapeli kysyy.
”Eipä juuri”, minä vastaan ja imaisen caipirinhaani. ”New Yorkissa oli tietysti täydellistä, mutta Helsingissä haluan edelleen kuolla.”
Oikeastaan minä tykkäsin tästä todella paljon. Mutkattomuudesta ja pilkkeestä, tavasta tarkastella ihmisiä ja tätä elämänmenoa, lempeän ironisella tavalla muistuttaa että kaikilla meillä on omamme, kaikki me kannamme jotain mukanamme ja yritämme parhaamme,
makaamme toisinaan lattialla tai parvekkeella miettimässä että mitä minä oikein haluan?
Ja vielä erikseen haluan kiittää kirjailijaa luvusta Soin itselleni hyviä asioita.
Helmi Kekkonen 
Tykkäsin tästä yllättävän paljon minäkin. Osui monella tapaa maaliin omallakin kohdalla, vaikken tinderöinnistä henk. koht. mitään tiedä. Monesta muusta asiasta (mm. sipseistä) sitäkin enemmän.
TykkääLiked by 1 henkilö
Haha! Mulle on molemmat aika vieraita, mutta ulkopuolisuudesta ja levottomuudesta kyllä tiedän. Ilahduttavaa että tää kirja on noussut niin hyvin esille.
TykkääTykkää
Tää oli kyllä kertakaikkiaan huippu. Vahvaa samaistumista (välillä vähän jopa pelottavan lähellä omaa elämää) ja tarpeeksi nopeasti etenevä tyyli, luin kahdessa päivässä ja normaalisti harvoin saan kirjoja luettua loppuun.
TykkääLiked by 1 henkilö
Oli! Ja ihana että kirja vei mennessään, se on aina yhtä mahtavaa. Mulle just se että ihan todella kaukana omasta elämästä ja silti toimi oli piristävää ja hauskaa, ja yllättävää. Joskus on kiva olla väärässä 🙂
TykkääTykkää
Helmi, olet niin oikeassa! Vaikka minäkään en omaa elämääni kirjasta tunnista, tämä jollakin tapaa imee mukaansa – ajattelin että se olisi osaksi kauniin selkeän fontin ja väljän ladonnan ansiotakin – tykkään (vasta sivulla 70 ja jotakin)! Mikä ihme tässä on, jokin avoinna olemisen taito, hyvin rehellistä eikä yhtään teennäistä; pidän jo nyt paljon, vaikka lähtökohtana kaupunkilaisnainen (lue: stadilainen) kipuilee; yök, en kestä – ja silti! Ihanaa kun voi vielä yllättyä näin!
TykkääTykkää