Lasten planeetta

 

On joulunalusviikko. Me olemme Henrikin kanssa päättäneet erota.

Ja niin käy. Päätös etenee teoiksi. He puhuvat ja riitelevät, sopivat asioista ja luovivat järjestelyjä, jankkaavat ja tasapainottelevat, ja lopulta, melkein sovussa, heidän perheensä hajoaa. Heillä on kolmevuotias tytär, rakenteiden on pysyttävä jollain tavalla pystyssä, lapsen kanssa ei voi vain romahtaa vaikka kuinka mieli tekisi, ja niin elämä jatkuu. Osoitteet muuttuvat, katseita väistellään, arkea pidetään ohuilla langoilla kasassa, mutta silti, elämä vain jatkuu.

Riikka Pulkkinen tarkastelee Fredrikan ja Henrikin eroa yksityiskohtaisesti, oikeastaan teksti on kuin yhden eron anatomiaa, jokaista astiaa, katsetta, hetkeä, muuttolaatikkoa, tapaamista ja ajatusta myöten. Se on viiltävää ja totta, ja pakko myöntää, myös kiehtovaa. Miten kaksi ihmistä, jotka ovat kerran rakastuneet ja rakastaneet, perustaneet perheen, muodostaneet intiimin onnen yksikön, nyt jatkavat elämäänsä toisistaan irrallaan, ja silti, lapsen vuoksi, toistensa kanssa jatkuvasti tekemisissä ollen.

Miten vaikeaa, outoa ja surullista se on, ja miten inhimillistä.

 

Äsken vielä riisuin Henrkin nähden. Toissa viikolla? Riisuin sukkahousut, paljastin rintani vaihtaessani yöpaitaa, niistin nenäni, valitin päänsärkyä, kävin makaamaan sohvalle. Kaksi viikkoa sitten minä pesin Henrikin kalsareita ja hän levitti kuivumaan minun rintaliivejäni.

Nyt me olemme toisillemme vieraat. Minulla on itselleni uudet säännöt: en mene Henrikin makuuhuoneeseen kun haen tyttöä hänen kotoaan. Yritän katsoa Henrikiä silmiin kun puhun hänelle. Sanon hänelle joka kerta tavatessamme jotakin ystävällistä.

Kaiken kaikkiaan, jos minulta kysytään, me emme saa tehdä mitään niistä asioista joita vielä kaksi-kolme viikkoa sitten teimme luontevasti toistemme tottuneen katseen alla.

 

Ja lapsi, pieni tyttö, riemukas, villi ja tomera, elää lapsenelämäänsa näiden solmujen ja surujen keskellä, kantaa omia mietteitään, kysymyksiään ja murheitaan, etsii rajoja ja kulmia joihin nojata, uhmaa ja rakastaa. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, keväästä kesään ja syksyyn.

Tämä on monella tapaa kaunis ero, ehkä jopa niin ehyt hajoaminen kuin mahdollista on, hillitty ja sivistynyt, ja se saattaisi tuntua liiankin hyvältä, liian tarinallistetulta, mutta minusta siinä on jotain raikasta, ettei erokuvauksen ole aina pakko olla pelkkää raivoa ja räkää, että muistoja voi kantaa muutenkin kuin katkerana. Ja miten kipeää se silti tekee, ja miten hienosti kerrontaan ladattu eletyn tuntu kantaa.

 

Kun kannoimme vauvan kynnyksen yli. Kun sanoimme ääneen: tervetuloa, pieni rakas. Me olemme sinun äitisi ja isäsi, ja täällä on sinun kotisi. Me sanoimme sen hänelle ja toisillemme. Se oli onnea, me koimme sen, puhuimme siitä toisillemme, kunnes me rikoimme sen.

 

Tämän rinnalla kulkee tarina kymmenen vuoden takaa, päivistä jolloin Fredrikan isosisko Julia, Julia Uljas, Julia Mahtava, sairastuu psykoosiin. Mieli pirstaloituu, hajoaa; olemisesta tulee välkettä, sinkoavaa, hurjaa, Julia tanssimassa maailmaa, avaruutta, kaikkeuden aikaa ja tilaa, ja lopulta vain pelottavaa, haurasta ja sysimustaa. Aihe on kiinnostava ja todella hyvin kuvattu, mutta huomaan silti jatkuvasti odottavani lukuja joissa palataan Fredrikaan, perheeseen, leikkipuistoihin ja keittiöihin, en tällä hetkellä halua vajota mielen sirpaleisiin, en kaipaa synkkiä vesiä, hulluuden kummallista välkettä, maanisen ihmisen sinkoilevuutta, läheisten huolta, mutta se johtuu minusta, olen seurannut tätä kaikkea oman osani. Toisaalta, näiden kahden tason ja tarinan limittyminen yhteen ehjäksi romaaniksi ei ihan täysin toteudu, ja sekin vaikuttaa; luettuani muistan Julian vain hatarasti, mistä hän tuli ja miksi.

 

Ja on tässä romaanissa muutakin, minun makuuni vähän liiankin paljon, kerroksia tyttöydestä, avaruudesta ja ajasta, tarina ponista ja maailmasta, pelkoja, muistoja ja suruja, lapsuuden ja vanhempien varjoja, ja silti jotain jää uupumaan, olisin halunnut tietää Fredrikasta enemmän, siitä pimeästä jota hän niin pelkäsi, sitä kuka hän äitiyden ohella oli.

Tyttöys nousee pintaan toistuvasti, se on aiheena kiehtova ja tärkeä, ja on hienoa että riittää nykyään kokonaisen ja silti vakavasti otettavan romaanin aiheeksi, kuten vaikkapa Emma Clinen Tytöt, jota Rakastan ja jonka äärelle säännöllisesti palaan, mutta tässä romaanissa on enemmän kyse aikuisen naisen myöhästyneestä tyttöydestä, eikä se kiinnosta minua ihan samalla tavalla, tuntuu hetkittäin hieman kiusalliselta, eikä kuitenkaan juurra minua kiinni siihen naiseen jonka tarinaa luen.

Kaiken kaikkiaan olisin tiivistänyt, mutta niinhän minä aina; olisi melkeinpä riittänyt tuo perhe ja sen arki, sävyt ja säröt, kaikki se kipeä, eloisa ja kaunis.

 

Pulkkinen on taitava kirjoittaja, jonka kerronta on paikoin kirkasta, hauskaa ja hellää, se elää ja hengittää. Mutta paikoin se on myös todella analyyttista ja hieman pateettista, tulvillaan kaikkitietävän kertojan ironista ja nokkelaa sanailua, Proustia ja subjekteja ja minuuden kerrostumia, ja silloin minä en saa siitä otetta, turhaudunkin, enkä pidä siitä että minulle selitetään dialogin sisällä monologin muodossa asioita, että minun toivotaan ymmärtävän totuuksia ja lainalaisuuksia tietyllä tavalla sen sijaan että saisin itse oivaltaa niitä riveiltä ja rivien välistä.

Parhaimmillaan teksti kuvaa elämän väistämätöntä hetkellisyyttä ja epävarmuutta, piirtää siitä tarkkoja kuvia.

Tuulee ja sataa. Huhtikuu on unohtanut kevään. Taivas on viisto ja uhkaava. Meidän on selvittävä tänään vain tästä päivästä.

 

Ja viimeinen kohtaus, virke, se on hieno. Kaiken jälkeen lohdullinen, hyvä.