Toinen elämä

 

Minua on alkanut häiritä ajatus siitä etten ole enää kiinnostava.

 

Viimeisen vuoden aikana moni ystäväni on käyttänyt sanaa kriisi.

Kriisi töiden, perheen, iän suhteen. Kriisi elämän suhteen.

Olen koittanut etsiä sitä myös itsestäni mutta en ole löytänyt. Ehkä syy on vauvan. Vauvan kaikenkattavuus on ihanaa, ihmeellistä ja uuvuttavaa, ja se myös sulkee todella paljon ulkopuolelleen. En yksinkertaisesti jaksa miettiä mitä se tarkoittaa, että kun viikon päästä täytän kolmekymmentäkuusi olen jo varsin lähellä neljääkymmentä,

että olenko minä nyt sitten sitä mitä ja missä ja kuka haluan, olenko saavuttanut, tehnyt ja oppinut tarpeeksi asioita, ollut hyvissä määrin rohkea ja hullu, rakastanut ja elänyt riittämiin.

En ole miettinyt mahdollista toista elämänvaihetta, toista elämää, kun tämä ensimmäinenkin on jälleen kerran myös alussa, ja oikeasti haluan vain nukkua ja kirjoittaa.

Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö tämä Pauliina Vanhatalon omakohtainen teos olisi tehnyt minuun vaikutusta, saanut ajattelemaan.

 

Vanhatalolla on kaunis, tyyni, kirkas kieli, jolla hän ihailtavan vaivattoman oloisesti tavoittaa tunnistettavia hetkiä ja jaksoja; tarkka katse jonka hän kohdistaa omaan tarinaansa. Suuret elämänvalinnat on tehty; rakkaus löydetty, lapset synnytetty ja talo ostettu, ammatti valittu. Ja sitten, niin, mitä sitten?

Punainen lanka katkeaa, sen pituinen se, niinkö?

 

Oman elämän, tehtyjen valintojen ja valittujen suuntien pohtiminen on hurjan kiinnostavaa, kunnes alkaa jossain vaiheessa puuduttaa, ulkomaanmatkat ja uusien harrastusten esittelyt eivät ruoki mieltä samalla tavalla kun äitiyden, kirjailijuuden ja rakastamisen pohdinta, mutta silti kirja kantaa, herättelee.

Pidän siitä miten Vanhatalo tarkkailee ja tarkastelee itseään, peilaa itseään suhteessa perheeseen ja maailmaan, haastaa ja häiritsee omia ajatuksiaan ja tunteitaan, ja ennen kaikkea kyseenalaistaa, miten tervettä ja tärkeää sellainen onkaan, ja toisinaan myös pelottavaa, miettiä kaiken suhteen että mitä jos.

 

Jos kuitenkin unohdetaan mustamaalaus ja päättäväinen kulissien kaataminen, jos unohdetaan tarinat joita kerromme vaikka tiedämme etteivät ne ole täysin totta, paljonko meiltä jää huomaamatta pelkästään sen vuoksi, että olemme valinneet tietynlaisen elämän?

Sokaiseeko tarina meidät kun sijaitsemme siinä? Onko meidän mahdollista nähdä vasta kun hyppäämme tarinasta ulos?

 

Kerran minulla oli kriisi. Kaiken suhteen. Olin kaksikymmentäseitsemänvuotias ja hyppäsin tarinasta ulos. Onneksi, vaikka se tekikin hurjan kipeää, niin monelle. Vaati aikaa, tilaa, rakkautta, rohkeutta, kärsivällisyyttä, itkua ja tahtoa, mutta lopulta palaset alkoivat jälleen loksahdella paikoilleen. Elämäni löysi uoman, tutun ja uuden yhtä aikaa, tarina jatkui.

 

Se mitä valinnoistani syntyy on kaunis mutta lopulta melko tyypillinen kokonaisuus.

Niinhän se on. Useimmiten meillä kaikilla on käsissämme melko tyypillinen kokonaisuus. Emme yksinkertaisesti ole niin erityisiä emmekä erilaisia kuin kuvittelemme olevamme.

Ja ehkä juuri sen vuoksi minunkin seuraava kriisini odottaa jossain vuoroaan, kuukausien tai vuosien päässä. Ehkä minäkin sitten olen taas nukkunut sen verran, että voin pohtia miltä se tyypillisyys tuntuu, minne olen menossa. Mistä voin vielä unelmoida, onko minun tarinani vielä kiinnostava tai olenko minä.

Juuri nyt ympärilläni on liian paljon asioita ja ihmisiä alussa ja kesken. Juuri nyt minä en taida olla oman elämäni päähenkilö, eikä se aiheuta minussa kriisiä. Tunteita kylläkin, mutta se onkin sitten toinen tarina.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s