olipa kerran äiti (ja kirjailija)

Olen kirjoittanut tätä kirjaa koko kevään ja syksyn joka aamu tunnin ajan kun vauva on nukkunut ensimmäisiä päiväuniaan, joka ilta kun lapset ovat nukahtaneet. Olen saanut ylimääräisiä työtunteja kun äitini on hoitanut vauvaa. Olen varastanut tunnin sieltä, tunnin täältä, kasannut tätä mielessäni leikkipuistoissa, vaunukävelyillä, automatkoilla ja ruokakaupassa.

Uskon, että kirjasta tulee tärkeä, ja se tuntuu hyvältä.

En ole saanut kirjalle yhtään apurahaa, ja se on hieman lannistavaa.

Olen saanut tänä vuonna apurahan romaanille, jonka äärelle taas palaan kun tämä on valmis, ja lastenkirjalle, joka on loppusuoralla. Mutta tälle, en yhtään. En, vaikka olen työstänyt tätä yli vuoden ja läpi äitiysloman koska se on mielestäni ollut ainoa mahdollinen tapa juuri tälle kirjalle, kirjoittaa keskeltä tätä kaikkea.

En haluaisi ajatella, että se johtuu tästä aiheesta, että äitiyttä ei nähdä sillä tavalla kiinnostavana, mutta en oikein tiedä mitä muutakaan ajatella.

En haluaisi valittaa koska tiedän etten todellakaan ole ainoa mutta kun tähän ei totu, tämän työn tähän puoleen, rahattomuuteen ja rimpuiluun, oman työnsä merkittävyyden jatkuvaan todisteluun, miten tylsää ja apeaa se on.

Ja miten pienistä summista on kyse, oikeasti, että olisi taas helpompi hengittää ja kirjoittaa, edes muutaman kuukauden ajan.

Sitten sitä ottaa vastaan kaikki muut mahdolliset työt, tekee lisää hakemuksia ja toivoo parasta, uskoo että jokin järki tässä on, tietenkin on.

Koska kun näkee kirjansa kannen, tajuaa että taas ollaan niin lähellä, että kaikki ne tunnit ja aamut ja kuukaudet ja lauseet ja itkut ja taistot ja ilot muotoutuvat vähitellen ihan oikeaksi kirjaksi, se on aivan mahtavaa, ja miten siihenkään ei koskaan totu, ja hyvä niin.

Ja tämä kirja, se on erityisen rakas, sen ilmestyminen erityisen jännittävää. Poissa on fiktion suoja, on vain minä ja minun tarinani.

Onneksi helmikuuhun on vielä hetki aikaa.