Elokuita

 

Elokuu 2007.

Olen menossa naimisiin kahden viikon kuluttua mutta mielessäni pyörii novellikokoelman käsikirjoitus, jota olen kirjoittanut muutaman vuoden ajan. Olen asettanut aikarajan, luvannut itselleni että lähetän sen kolmeen kustantamoon ennen häitä. Öisin mietin vain että mitä jos? Mitä jos kukaan ei halua julkaista tätä? Mitä minä sitten teen?

Päätän ylittää kysymykset, ajatukset ja pelot, enkä malta odottaa enää. Sujautan kolme paksua kirjekuorta kotini lähellä olevaan postilaatikkoon. Käsikirjoitus on minusta hyvä mutta niin on varmasti kymmenentuhatta muutakin. Olen kirjoittanut äitiydestä, lapsettomuudesta, kuolemasta, terapiasta ja avieroista, asioista joista tiedän hyvin vähän mutta jotka kiehtovat ja kiinnostavat minua. Olen kirjoittanut siitä mikä kiinnostaa minua kaikista eniten maailmassa: hetkistä, suurista tai pienistä, kun ihmisen elämä muuttuu eikä koskaan enää palaa ennalleen. Siitä mitä sitten tapahtuu. Ihmisen mielessä, sydämessä. Miten kohdata asia josta ei mitään vielä tiedä.

Linnea istuu sängyn laidalla silmät kiinni ja kuvittelee asioita. Hän kuvittelee mitä toisissa asunnoissa tapahtuu, miten ihmiset elävät, miten toisiaan koskettavat, mitä toisilleen puhuvat. Hän kuvittelee jateun elämän, sellaisen jossa asiat ovat ja jossa ne eletään, jossa niitä ei tarvitse kuvitella.

 

Menemme naimisiin ja aloitan kuudennen ja viimeisen opiskeluvuoteni. Kirjoitan gradua ja käyn viikonloppuisin ravintolassa töissä.

Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä puhelimeni soi. Vastaan. Soittaja on Avaimen kustannuspäällikkö. Hänen äänensä on innostunut ja lämmin kun hän kiittää käsikirjoituksesta ja kysyy onkohan joku toinen kustantamo jo tarttunut siihen.

Hymyilen niin etten saa sanotuksi mitään, vain pudistan päätäni.

Sovimme, että kirjoitan seuraavan version hänen kommenttiensa pohjalta ja katsomme sitten mitä teemme, sovimme aikatauluksi seuraavan kesän.

Kirjoitan läpi talven ja kevään, päivisin gradua ja iltaisin kirjaani, poistan kaksi novellia ja kirjoitan yhden uuden. Toukokuussa aloitan työt kustantamossa, palautan gradun ja kesäkuussa kirjoitan jokaisena vapaana hetkenä, ja lopulta lähetän toisen version kokoelmasta eteenpäin.

 

Elokuu 2008.

Vietän valmistujaisia, olen auki, levoton ja surullinen tavalla jota en tunnista. Elämä tuntuu tapahtuvan vauhdilla, huomaan kaipaavani tilaa ja aikaa käsitellä kaikkea, olla yksin, olla itsenäinen aikuinen, ja kaikki tämä heijastuu kotiin ja parisuhteeseen. Lopulta, loputtomilta tuntuvien keskustelujen, itkujen ja öiden jälkeen päätän muuttaa hetkeksi pois kotoa särkien molempien sydämet.

Olen kaksikymmentäviisiuotias.

Syyskuisena aamuna olen aikaisin työpaikallani, väsynyt ja arka, poissa sijoiltani. Tuntuu ettei minulla ole aavistustakaan miten päin nyt olla, mitä tuntea ja mitä tehdä. Avaan sähköpostin. Siellä on viesti.

Hei Helmi! Anteeksi että jouduit odottamaan viestiä näin kauan, mutta jos vielä tahdot niin olisin kiinnostunut julkaisemaan kirjasi ensi vuoden syksyllä.

Vuosi kuluu hetkittäin sumussa, hetkittäin täydellisen selkeänä. Käyn päivisin töissä, iltaisin ja öisin kirjoitan kirjaani. Aloitan terapian. Saan ensimmäisen kustannustoimittajani. Hän on niin lempeä ja älykäs tekstini äärellä, että kaikki huoleni kirjan suhteen haihtuvat. Uskallan jo kertoa asiasta muutamille ystävilleni, haaveilla hetkestä kun saan kirjan käsiini. Näen kirjani kannen, se on hyvin sininen ja hyvin kaunis. Juuri oikea.

Kesäkuussa olemme mieheni kanssa yhä asumuserossa. Puhumme usein, tapaammekin, mutta sitten tapahtuu monia asioita ja hetken aikaa tuntuu siltä, että kaikki on vain liian solmussa. Saan kirjan valmiiksi. Kesä on outo, ihana ja uuvuttava. Juhlin ja valvon, itken ja nauran paljon, käyn töissä, en ota yhtään valokuvaa, en kirjoita mitään. Tiedän, ettei tällä tavoin voi elää loputtomiin mutta yhden kesän kuitenkin.

 

Elokuu 2009.

Iltapäivällä puen mekon ylleni ja juon yksin lasin viiniä. Ovikello soi. Lähetti tuo kymmenen kappaletta kirjaani tuntia ennen kun pienet juhlani läheisessä ravintolassa alkavat. Laitan yhden kappaleen hyllyyn Hemingwayn ja Haahtelan väliin, itkettää, tekee mieli tanssia, juhlin koko viikonlopun.

Muutaman viikon ajan otan kirjan välillä käteeni, selailen ennen nukkumaanmenoa, olen onnellinen ja ylpeä. Tuntuu aivan uskomattomalta, että kaikki on sittenkin totta. Että minä tosiaan kirjoitin kirjan ja se julkaistiin ja nyt kuka tahansa voi lukea sen. Lähetän yhden kappaleen miehelleni. Hän vastaa lukevansa sen heti. Kuukauden kuluttua tapaamme pitkästä aikaa ja solmut alkavat sittenkin aueta, hitaasti mutta kuitenkin.

Syyskuussa kirjoitan ensimmäisen lauseen uuteen käsikirjoitukseen. Haluan kokeilla kirjoittaa romaanin, en tiedä osaanko tai jaksanko, mutta aion yrittää. En tiedä mitä muutakaan tekisin.

 

Elokuu 2019.

Noista päivistä tuntuu olevan ikuisuus, olin niin nuori silloin. Kun katson esikoiskirjani kansiliepeessä olevaa kuvaa minulle tulee äidillinen olo. Toisaalta tunnistan katseen ja hymyn, sen hämmennyksen ja innon kaiken edessä olevan äärellä, ja moni muukin asia on pysynyt samana. Tuttuna. Kirjoittaminen on yhä vapaata ja raskasta, yhä se parhaimmillaan täyttää minut ilolla jollaista ei ole toista, maailmoilla joihin eksyä. Yhä huumaannun äidinkielestäni, sen rytmistä, sävyistä ja mahdollisuuksista. Olen vähemmän epävarma mutta toisaalta myös arempi, huolehdin vastaanottoa enemmän, puhun keskeneräisistä töistäni läheisilleni vähemmän.

Yhä edelleen se hetki kun laitan uuden kirjan hyllyyn saa sydämeni lyömään nopeammin. Itkettää, ja tekee mieli tanssia.

Nykyään minulla on myös kaksi lasta, on niin paljon vähemmän tunteja ja päiviä aikaa kirjoittaa, vielä vähemmän aikaa vain haahuilla tekstin äärellä, kadota siihen. Nykyään kaipaan kirjoittamista joka päivä, tuntuu etten enää koskaan tavoita tuota tunnelmaa ja tunnetta kymmenen vuotta sitten kun aikaa tuntui olevan, ja monin tavoin olikin, loputtomiin. Sitä kirjan kirjoittamisen hurjaa ja kevyttä intensiteettiä, kun se tapahtui ensimmäistä kertaa. Mutta sen muisto ja jälki on yhä lähellä ja kirkas.

 

Syyskuussa aion palata kaksi vuotta sitten aloittamani romaanin äärelle, haluan kirjoittaa sen valmiiksi. En tiedä osaanko tai jaksanko, mutta aion yrittää. En tiedä mitä muutakaan tekisin.