Katseen alla

Toissapäivänä katsoimme loppuun HBO:n minisarjan The Loudest Voice, joka kertoo Fox News kaapelikanavan noususta ja etenkin sen keskeisestä hahmosta, mediamoguli Roger Ailesista. Konservatiivisen uutiskanavan johtaja on töykeä, omahyväinen, itsekeskeinen, röyhkeä ja väkivaltainen.

Sarjan alku on koukuttava ja kiinnostava, ja vaikka Ailes on ihmisenä lähes hirviömäinen, ei katsomista voi lopettaa. Intensiteetti ei kuitenkaan kantanut loppuun asti ja viimeinen jakso oli jopa pettymys; päällimmäiseksi jäi tunne että tapahtumat vain esitettiin eikä niiden äärelle jääty lainkaan pohtimaan syitä tai seurauksia. Toki suuri osa heistä, jotka tapahtumiin liittyvät, eivät joko laillisista ja/tai henkilökohtaisista syistä ole voineet tapahtumia kommentoida tai selittää. Silti, tässä ajassa juuri tämä aihe on niin ehdottoman tärkeä, että olisin toivonut kokonaisuudelta enemmän syvyyttä ja terävyyttä.

Sarjassa oli myös hämmentävää epätasaisuutta: samalla kun naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä ja väkivalta näytettiin taitavasti sekä pienin että räikein keinoin ja tuotiin esiin uhrin ylle laskeutuva hämmentävä, kipeä ja nöyryyttävä paino, ei asiaa sen enempää sitten käsiteltykään, ei yhteiskunnalliselta eikä yksilön kannalta.

Suosittelen kuitenkin katsomaan jos polittiinen draama ja varsinkin Yhdysvaltojen lähistoria kiinnostaa, tämä NY Timesin artikkeli kannattaa myös lukea. Lisäksi tänä vuonna on tulossa elokuva, joka keskittyy Ailesin sijaan niiden lukuisten naisten tarinoihin, jotka paljastivat Ailesin väärinkäytökset. Pääosissa ovat Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie. Kiinnostaa.

Katsoimme loppuun myös Homelandin seitsemännen kauden, joka oli sarjan ehdottomasti paras sitten kahden ensimmäisen. Sarja on paikoin notkahdellut todella pahasti ja kieppuu jatkuvasti epäuskottavuuden rajalla, mutta jokin saa kuitenkin sen äärelle palaamaan. Se ei mitenkään voi enää tavoittaa alun kiehtovaa vimmaa ja jännitettä, mutta aion silti katsoa kahdeksannen, ja viimeisen, kauden kun sen aika on.

The Affairin viimeinen kausi alkoi myös, ja onnistui yllättämään positiivisesti. Ensimmäisen jakson jälkeen jäin pitkäksi aikaa hiljaa aloilleni istumaan, miettimään sitä miten kummallista ja luonnollista se on, että vuosien saatossa meille tapahtuu vaikka mitä, teemme valintoja ja päätöksiä, kohtaamme ihmisiä ja satutamme toisia, kasvamme, hajoamme ja aloitamme alusta, ja silti kaiken sen jälkeenkin me olemme myös jollain tapaa aina se sama, jokin ydin meissä on ja pysyy. Miten kiehtovaa.

Listalla on myös The Deuce, The Letdown ja Quicksand.

Elokuvissa ei tällä hetkellä pyöri kuin yksi jonka haluan ehdottomasti nähdä, Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood, ja sen vuoro on aivan pian.

Syys-lokakuussa on kuitenkin tulossa Tottumiskysymys, Marian paratiisi ja Joker, ja tietysti myös Rivieran klassikkonäytökset, joita rakastan. Päätös: tänä syksynä käyn vähintään kahdesti kuussa elokuvissa.

Ja sitten vielä Kom-teatterin Valehtelijan peruukki, Q-teatterin Asennot ja Kansallisteatterin Kohtauksia eräästä avioliitosta.

Syyskuut saavat tämän aina aikaan, olen ihan eri tavalla auki, katson enemmän ulospäin. Mieli kaipaa virikkeitä, siedän paremmin ärsykkeitä. Aamuisin on ihana hämärä ja päivisinkin valo putoaa lempeämmin, sade hakkaa ikkunoita ja tuuli osuu kasvoihin, on helpompi hengittää.