Arvaa ketä ajattelen

 

Aivan mikä tahansa hetki, sillä mitään alkua ei ole paitsi vasta jälkeenpäin. Ja jokainen alku pitää sisällään kaikki toiset alut ja kaikki toiset loput; jokaisen käden kohotuksen ja kosketuksen ja läimäyksen. Höyhenen ja kiven. Narulla kuivuvat vaatteet.

Keltaisen muovisen sandaalin.

Ja kuitenkin tapahtuu vain yksi asia, uudestaan ja uudestaan. Niin kuin veden jäädyttyä saattaa yötä vasten vielä erehtyä kuulemaan sen äänen. Niin kuljettaa yksi sormiaan eikä toinen uskalla liikahtaakaan.

 

On tyttö ja poika, sisko ja veli. On terrakottatalo ja valkoinen huvila. On päiviä, kesiä ja vuosia. Vettä ja kirkkaita taivaita sen yllä. Iltoja ja öitä. Suljettuja ovia.

On tyttö joka kasvaa aikuiseksi kantaen liian paljon mukanaan. Muistoja, kosketuksia, sanoja. Yksinäisyyttä, sen salaa läpäisevää hellyyttä. Hiljaisuutta, ehkä kaikista eniten juuri sitä.

(Periaatteessa) tavallisen perheen tavallisia asioita, haparoivia yrityksiä, halua, mutta silti,

vähitellen kaikki olivat tiellä, jolta ei ollut paluuta.

 

Luen harvoin kirjoja uudestaan. Haluaisin kyllä, listakin sitä varten kasvaa viikottain (Lumen taju, Anna Karenina, Naparetki, Sadan vuoden yksinäisyys, Liitto, Linnuntietä, Blondi…) mutta aikaa on niin vähän ja lukemattomia niin paljon. Mutta sitten joskus on vain pakko. Tai ei, ei pakko, mutta vahva tunne, väistämätön, että nyt, taas.

Luin Inka Nousiaisen romaanin Arvaa ketä ajattelen ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten, ehkä kaksitoista, kolmetoista. Luin, ja rakastuin.

Ja nyt, myöhemmin, aikuisena ja itsekin äitinä, kokemus oli sama ja vielä jotain enemmän.

Ehkä koska nyt tiedän jotain enemmän siitä, miltä tuntuu katsoa omia lapsiaan ja tuntea yhtä aikaa suurinta rakkautta ja hämmennystä ja pelkoa ja hurjuutta. Miltä tuntuu katsoa omaa elämäänsä taaksepäin ja miettiä mitä jos, hetkeksi jäädä sen ajatuksen alle, ihan kokonaan. Miltä tuntuu kun ei tiedä yhtään mitä tehdä, kun katselee itseään ulkopuolelta vaikka on ihan siinä, kesken kaiken.

Romaanin äärimmäisen herkkävaistoinen ja moniulotteinen kerronta läpäisee ihon ja sydämen, tavoittaa jotain jonka olemassaoloa ei osaa edes ajatella. En osaa nytkään sitä kuvailla, se tätyy itse lukea ja kokea. Se virtaa ja kimpoilee, pysähtyy ja näyttää, jatkaa matkaansa, tulee aivan liki, jättää jäljen.

 

Minä voin katsoa häntä nyt. Tyttöä jonka ranteissa suonet toisinaan kuulsivat läpi ja joka oli jo pienestä saakka ikään kuin koko ajan varautuneena pahimpaan. Sitä edes ymmärtämättä tai tietämättä, mikä se pahin voisi olla. Varautuneena silti, jollain tavoin jatkuvasti huolissaan.

Ja kuitenkin tyynenä ja sileänä kuin juuri vedetty lakana.

 

Luin kirjan loppuun pienessä kahvilassa Naantalissa. Kesäkaupunki oli marraskuisena perjantaina hipihiljainen. Olin kahvilan ainoa asiakas, istuin nurkkapöydässä ja itkin. Sellaista vavisuttavaa, hyvää, puhdasta ja täyttä itkua, jollaisen saa minussa aikaan vain kirjoista ihmeellisimmät ja rakkaimmat.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s