Näkymättömät lapset

Herään. Huone on hämärä, peiton alla lämmin.

Viereisestä huoneesta kuuluu huokailua ja haukottelua. Tyttö yskii hetken, pienempi havahtuu unestaan, tyytyväinen kiljahdus on vielä unesta pehmeä, iloinen.

Tyttö kantaa pikkusiskon meidän väliimme, kömpii sinne itsekin. Heräilemme, laskemme varpaita, viivyttelemme vielä yötä vasten. Me, kaksi aikuista, ja he, kaksi pientä, kaunista ja ihmeellistä, luottavaista, eheää ja hellää ihmistä, matkansa alussa, turvassa.

 

Tänään, 20.11, vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten maailman valtiot sopivat yhdessä lasten ihmisoikeuksista.

Syntyi YK:n lapsen oikeuksien sopimus. Sen ansiosta lasten hyvän elämän edistäminen ei enää ollut hyväntekeväisyyttä vaan valtioiden velvollisuus.

Velvollisuus.

Lasten täytyy saada olla turvassa. Heillä on oltava oikeus koskemattomuuteen, ruokaan ja rauhaan. Alati muuttuvassa maailmassa monet asiat ovat paremmin kuin koskaan mutta samalla ympäri maailmaa lapsiin kohdistuu valtava määrä uhkia. Sotia, köyhyyttä, kriisejä. Niin paljon niin paljon kauheaa, joista kaikkeen lapset ovat syyttömiä.

 

Katsoin eilen Francois Ozonin elokuvan Jumalan armosta. Tärkeä, raivoa herättävä ja koskettava elokuva lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä jätti, jälleen kerran, mieleen ajatuksen siitä miten ei ole mitään kauheampaa kuin aikuinen joka rikkoo lapsen luottamuksen, maailma, jossa heikompi jätetään yksin, kantamaan sisällään pimeää jota ei ymmärrä.

 

Katsoin tänään Viivi Berghemin Ylen Ulkolinjalle tekemän verkkoreportaasin, joka on työstetty Kirsi Crowleyn dokumentin Arvottomat lapset pohjalta. Filippiiniläisten katulasten elämästä kertova kuvaus on hirveää katsottavaa.

Taapero herää likaisena kadulta, kymmenvuotiaat pojat imppaavat liimaa unohtaakseen kaiken mitä heille on tehty, nuoret tytöt saavat lapsia koska eivät ole koskaan kuulletkaan ehkäisystä. Lasten silmissä tykyttävä hätä, hämmennys ja epätoivo musertaa. Roskalavalta pahvien alta sosiaaliviranomaisten mukaan vietävät lapset itkevät ja kiljuvat, takertuvat niiden aikuisten syleihin jotka edes kasvoilta tuntevat.

Lapset asuvat mieluummin kadulla kuin laitoksissa koska ne ovat käytännössä vankiloita. Missään ei ole suojaa, ei turvaa.

Katsominen on vaikeaa, tekisi mieli jättää kesken, en pysty. En voi painaa stop-nappulaa vain koska sydämeni särkyy, koska itken niin paljon että silmät sumentuvat.

Tuntuu, että olen velkaa näille lapsille edes tämän. Että katson. Että näen heidät.

 

Likaiselta patjalta likaisen pyyhkeen alta nouseva lapsi on varmaan samanikäinen kuin meidän pieni. Se sama joka tänä aamuna kuumailmapallopyjamassaan pupu kainalossaan kömpi lämpimän peiton alta sylin kautta minun kainalooni. Molempien lasten katseessa hetken aikaa jotain samaa. Unen haipuminen, vaihtuminen todellisuuteen, tähän hetkeen.

Toisella turvaan ja rakkauteen, toisella paahtavaan aurinkoon likaisella kadulla, yksin.

Tällaisten kuvien äärellä tulee täydellisen lohduton olo. Miten tällainen on mahdollista? Mitä se kertoo meistä ihmisistä, että me emme kykene suojelemaan heitä jotka eniten apuamme tarvitsevat?

 

Onneksi jotain lohtua kuitenkin on. Toivon kaltaista. Heikkoa valoa. Sekä Ylen reportaasissa, että maailmassa.

Yksi tärkeimmistä tekijöistä sen toivon taustalla on juurikin YK:n lasten oikeuksien sopimus. Sitä on syytä juhlia, ja ennen kaikkea osallistua siihen tärkeään työhön jota sen valossa meistä jokainen voi tehdä, lasten puolesta, lasten puolella, aina.

 

kuva: Ylen kuvapalvelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s