sydän

 

Mutta kaksi päivää myöhemmin siellä, missä olisi pitänyt olla sinistä virtausta, näkyikin valkoista. Lääkäri kuunteli ja kuunteli. Hän oli vaiti. Hän kuunteli taas, siirteli stetoskooppia pienellä rintakehällä. Etupuolella, selkäpuolella, taas etupuolella. Ja vielä kerran. Hän pysähtyi yhteen kohtaan lapaluiden välissä. Mikä on? kysyin, ja sillä sekunilla, kun hän ei vastannut, oli selvää että kauheus oli läsnä.

 

Olen sillä tavalla todella, äärettömän onnekas, että en tiedä, miltä tuntuu pelätä sylissään olevan lapsen menetystä.

 

Olen synnyttänyt kaksi lasta ja kummankin myötä elämään on tullut lisää uutta, tiheää pelkoa siitä, että heille käy jotain, etten minä pysty heitä suojelemaan, mutta se pelko on ailahtelevaa, epämääräistä, ohimenevää, enemmänkin valtavaa, eläimellistä halua pitää heidät suojassa, turvassa.

Olen kokenut keskenmenon mutta sen myötä tuntemani pelko oli lyhyt, vaihtui suruun joka oli tumma ja kattava muttei sittenkään lohduton. Nyt, jälkikäteen, ajattelen että se oli sellaista surua, jonka myötä jotain minussa vahvistui, teki sillä tavalla nöyräksi että moni asia sai ja saa tarvitsemansa mittasuhteet. Ilman sitä minulla ei olisi häntä, joka tuossa purskuttaa kauramaitoa suustaan pöydälle ja tikahtuu nauruun.

 

Malin Kivelän romaanissa Sydän (Hjärtat) maailmaan saapuu vauva, perheen kolmas lapsi, joka kantaa sydämessään synnynäistä vikaa. Tarvitaan leikkaus.

 

Hän lähinnä vain nukkui. Jos tämä olisi tapahtunut sata vuotta sitten, hän olisi uupunut uupumistaan ja lopulta nukahtanut lopullisesti. Hänhän näytti koko ajan normaalilta, isolta ja kauniilta. Jos olisimme eläneet silloin, en olisi koskaan saanut tietää, mitä vikaa hänessä oli.

 

Äiti kulkee läpi hyisten talvisten kuukausien, kulkee läpi sairaalan käytävien ja huoneiden, läpi itsensä, sen mitä on elänyt ja kokenut, tuntee kaiken murtuvan ja muuttuvan, mikään ei ole enää ihan sama, ei edes äitiys ja rakkaus, eivät etenkään ne.

Kivelä kirjoittaa herkästi, tarkasti, analyyttisesti liikahdellen, Laura Jänisniemen suomennos on upea.

Kerronta tarkkailee ympärillä olevaa todellisuutta vahvasti mutta samalla hieman sivusta, näinkö kaikki todella edelleen ja aina vain on vaikka minun lapseni sydän on rikki, näinkö maailma vain jatkaa kulkuaan vaikka minä seison tässä kylmässä enkä tiedä mistään mitään?

 

Oma sydämeni pakahtuen luen rivi riviltä sitä miten hätä, pelko, ikävä, rakkaus ja jokin turtumus kaikkea muuta kohtaan ottaa tilaa elämästä. Katse kulkee sivulle ja taaksepäin, kirjailijalle ominaisesti toisiin todellisuuksiin ja tarinohin, yksityiskohtiin ja kuviin, yllättävänkin paljon toisaalle kuin pieneen avuttomaan lapseen, jonka äärellä on hetkittäin liian vaikea olla, paitsi henkisesti myös fyysisesti, on oltava kasvosuojat ja etäisyys, on annettava hoitajille ja lääkäreille tila ja rauha hoitaa. On oltava äiti myös toisille lapsille, terveille. Se on vaikeaa, mahdotonta melkein, silloin kun mieli, sydän ja keho on alati toisaalla, kuin kahden maailman välissä.

Ihailen suuresti Kivelän kykyä paljastaa avuttomuus ja hämmennys poikkeustilan edessä. Tunteet, ajatukset ja muistot matkaavat uusia, vieraita polkuja koska vanhat eivät enää vie perille. Todellisuudesta syntyy kaunokirjallisuutta joka on surullista, kaunista ja rauhallista, lähes toteavaa, tähän elämä minut toi, mitä sitten, miten sitten?

Yksinkertaista vastausta ei vain ole, ei selkeää loppua, tietenkään, sellaista elämä on, keskeneräistä, etsivää, ristiriitaista, silti mahdollista. Kaiken tämän myöntäminen tuntuu rohkealta, jopa raikkaalta.

 

Ja sitten päivät olivat pitkiä, loputtomia, lämpimiä, niistä ei tullut loppua, mikään ei loppunut. Ja se sopii minulle, sillä en usko loppuihin enkä hyvään retoriikkaan, vastustan kaaria jotka sulkeutuvat, elämän jakamista vaiheisiin ja kaikenlaisia elämäntarinoita. Uskon että sellainen on vain tyhjää puhetta niille, jotka eivät uskalla katsoa totuutta silmästä silmään, vain yritys rauhoitella minunlaisiani ihmisiä.

Ei ole muita loppuja kuin yksittäisen organismin loppu. Tai on kai varmaan, mutta vähemmän kuin luulemme, eikä tämä ollut yksi niistä.

 

Rakastan tätä kirjaa.

Se on juuri sellainen joka osuu minun, ainakin juuri tällä kohtaa, voimakkaimmin. Rehellistä, fyysistä, kirkasta. Äitiyttä ja naiseutta uudelta kantilta tarkastelevaa, elämän herkkyyttä ja ainutkertaisuutta kunnioittava. Se on myös vahvasti kirjailijan kertomus, kuvaus tavasta hahmottaa todellisuutta ympärillään sillä ainoalla tavalla jonka osaa, siitä miten sen hetkeksi menettää, koska sitä mikä oli vialla, ei voinut panna paperille. Se piti päinvastoin unohtaa, sekunti sekunnilta, jotta siitä voisi selviytyä, ja senkin vuoksi (vaikka tämä tuntuukin melkein pahalta sanoa) hurjan palkitseva ja kiehtova, koska se tulee niin lähelle.

Ja nyt, olen täysin hämmentynyt siitä, että tämä on ensimmäinen Kivelän teos jonka luin. En ymmärrä miten se on mahdollista. Teoksen sivuilla hänen ensimmäistä suomennettua romaaniaan Muualla kuvataan näin, ”On kyse kohtaamisista ja täydestä kohtaamattomuudesta, äitien ja tyttärien suhteista sekä niiden poispyyhkimisestä, katoamisesta.”

Tiedän mitä luen seuraavaksi.