Sunnuntaiesseet

 

Tikkurilan identiteetti on epämääräinen – se on samaan aikaan jotenkin liian ahdas ja liian väljä, vähän niin kuin itsellänikin. Samastun Tikkurilaan. Kun välillä käyn siellä kiertelemässä lapsuuden paikkoja, tulee välittömästi kodikas ja turvallinen olo. Tikkurila yrittää niin kovasti olla enemmän kuin Tikkurila, mutta jokaisen uudistuksen jälkeen se on yhä Tikkurila.

 

Antti Arnkilin uusi teos Sunnuntaiesseet oli minulle yksi tämän syksyn odotetuimmista. Edellinen, Lauantaiesseet, oli minulle mieltä avaava paitsi tyylilajinsa puolesta (en tiennyt, että esseen äärellä on mahdollista liikuttua), myös tekstin tasolla monin paikoin unohtumaton kokemus; essee Reko Lundánista on yksi kauneimmista ja koskettavimmista lukemistani teksteistä koskaan.

Joskus, tällä kertaa, odotus palkitaan. Jo teoksen esipuhe luo kiehtovan ja rauhallisen ilmapiirin, juuri sellaisen jota itse esseiltä haen. Mahdollisuuden nähdä jossain arkisessa, pienessä, tavallisessa ja yleisessä tasoja ja yksityiskohtia, joiden jälkeen huomaa itsekin katsovansa maailmaa hieman eri silmin.

 

Arnkillin ehdoton vahvuus on siinä, että hän on yksinkertaisesti todella hyvä kirjoittaja. Itsevarma, välitön, lempeä. Oli aiheena sitten kaupunginosa, lasten televisio-ohjelma, kritiikki tai dokumenttielokuva, hän kykenee kirjoittamaan siitä yhtä aikaa lämpimästi, älykkäästi ja, mikä parasta, vailla todistelun tarvetta. On lukijalle kiitollista ja levollista lukea tekstiä, jonka kirjoittaja ei millään tapaa puolustele tai selittele valintojaan, joka uskoo itse omaan tekstiinsä. Mielestäni parhaimmat kirjailijat tunnistaa juuri tästä: ei ole väliä mistä kirjoittaa, kunhan sen tekee hyvin.

 

Joka tapauksessa on kaunista, että päähenkilön unelmien auto on nimenomaan Toyota Carina – ja vieläpä Toyota Carina kakkonen. Juuri ihmisten haaveiden konkreettisuus ja suhteellinen pienuus on dokumenteissa koskettavaa. Ääneen lausuttuina toiveet paljastuvat yhtä aikaa huvittaviksi ja hyvin samastuttaviksi.

Esseessään Huomautuksia Virpi Suutarin elokuvista Arnkill onnistuu paitsi tavoittamaan Suutarin tavan tehdä elokuvaa niin, että eteen piirtyy tarkka ja kiinnostava kuva niiden maailmasta ilman että olisi nähnyt niistä sekuntiakaan, myös paljastamaan juuri sellaisia pieniä suuria yksityiskohtia ihmisten tavasta kohdata tai olla kohtaamatta toisiaan, että lukiessa menee kylmät väreet.( Esseen rakenne on niin nerokas, etten halua sitä tässä paljastaa, lukekaa itse.)

 

Toisaalla, esseessä Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä Arnkil kuvaa aikamme suorituskeskeisyyttä, kiirettä, onnistumisen ja täydellisyyden tavoittelua sekä työnteon ilmapiiriä lastenohjelman kautta siten, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kallistun lopulta enemmän jälkimmäiseen, niin osuvaa Ryhmä Haun ja sitä myötä yhteiskuntamme saama tarkastelu on.

Kun Olipa kerran elämässä kriisi uhkasi, sen huomasi lähinnä siitä, että fuusiojazziin tuli hetkeksi hiukan dramaattisempi sävy. Ja kun bakteerit ja virukset sitten oli jälleen helposti torjuttu, jatkettiin kiireetöntä oleskelua elimistössä. Ennen kaikkea sarjasta välittyi se, että normaalitila maailmassa ei ollut kriisi vaan tasapaino.

Jännälahdella sen sijaan kaikki on koko ajan luisumassa kaaokseen. On varauduttava pahimpaan, ja kun pilliin vihelletään, linjaston on liikuttava välittömästi. Vain osaamisensa ja voimiensa äärirajoilla työskentelevien pentujen työ estää järjestelmän kaatumisen.

 

Paitsi että taitava kirjoittaja, Arnkill on myös todella älykäs, ja se on ainoa asia mikä itselleni muodostui kokoelmassa tällä kohtaa hieman haasteelliseksi. Ja kun sanon tällä kohtaa, tarkoitan omaa elämääni ja mielenliikkeitäni, arkeani, joka vain sattuu nyt olemaan hieman väsynyttä, arkaa ja levotonta. Tällä kohtaa on itselleni mieluisampaa lukea televisosarjoista kuin saksalaisesta varhaisromantiikasta, lapsuuden maisemista kuin Jaakko Yli-Juonikkaan tuhatkerroksisesta proosataiteesta. Siinä missä ensimmäisten äärellä huomaa katsovansa jotain tuttua uusin silmin, korostuu jälkimmäisissä se yleissivistys, kuttuurinen tietämys ja historian tuntemus, jota Arnkil vaivattoman oloisesti viljelee mutta jota en juuri nyt samalla tavalla osaa ottaa vastaan.

Mutta essee onkin siitä ihana muoto ettei se haittaa. On aikoja kun tämä tai tuo puhuttelee, myöhemmin on sitten sen toisen vuoro. Olen palannut Lauantaiesseidenkin äärelle todella monta kertaa, samoin tulee käymään tämän kanssa. (Mutta ensin täytyy vihdoin ja viimein katsoa Breaking Bad.)

 

Ilmapallo lähti matkaan maaliskuun alkupuolella 2018. Kuusivuotias Eevi katsoi, kun se ajelehti tuulen mukana idän suuntaan. Palloon oli kiinnitetty viesti ja värikäs piirros, ehkä omakuva. 

Vähän ajan päästä pallo katosi näkyvistä. Mihin se päätyisi?

 

 

4 kommenttia artikkeliin ”Sunnuntaiesseet

  1. Ihanaa, kiitos kun kirjoitit tästä! En ole lukenut esseitä aikoihin, ja sun tekstin luettuani tajusin, miten ikävä mulla on niitä. Juuri tuo kiehtova ja rauhallinen tila! Ja se, että (hyviä) esseitä lukiessa tulee perehdyttyä semmoiseenkin, josta ei ennen tiennyt mitään eikä tiennyt olevansa kiinnostunutkaan. Lauantaiesseet oli tosi hieno, täytyy hankkia tämäkin.

    Tykkää

  2. ”Kun Olipa kerran elämässä kriisi uhkasi, sen huomasi lähinnä siitä, että fuusiojazziin tuli hetkeksi hiukan dramaattisempi sävy.” Hahhaahaa, tämä (nämä) on pakko lukea!!!

    Ja kyllä, kato se Breaking bad!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s