poista puolet, aloita alusta

 

Elokuussa 2016 alan jälleen kerran kirjoittaa romaania. Haparoiden, en ihan pimeässä mutta hämärässä tunnustellen.

Kuulen mielessäni äänen, itselleni ihan uuden ja vieraan, lasken sen paperille, ajattelen että tässä on jotain, on tässä ainakin alku.

Kirjoitan syksyn, hitaasti. Mieli on vahvasti edellisessä teoksessa kiinni, vahvemmin kuin koskaan ennen, yritän ravistella itseäni irti, karkaan marraskuulta ja olen viikon residenssissä, se helpottaa, etäisyys arkeen kirkastaa ajatuksia tarinan suhteen.

 

Sitten oikea elämä ottaa uuden suunnan ja sekoittaa kaiken muun.

Kirjoitankin kirjan äitiydestä, kirjoitan myös lastenkirjan, jätän romaanin alun tietokoneen uumeniin, otan sen uudestaan esille huhtikuussa 2019. Siinä on paljon hyvää, paljon sellaista josta en saa kiinni.

Sama tunne jatkuu syksyyn saakka, voimistuu. En tiedä mitä tehdä, miten edetä, miten rakentaa juuri tämä tarina. Luen, keskustelen, katson elokuvia, luen, kirjoitan, tuijotan tiedostoa, luen. Melkein joka päivä itkettää koska pelkään niin paljon sitä, etten enää osaakaan tätä työtä, että jotain on vain kadonnut. Se mikä on alusta asti ollut hyvää on sitä yhä mutta sen rinnalla ja lomassa on vain liian paljon, en tiedä mistä kirjoitan, mitä kohti olen menossa. Teemoja ja fokuksia sinkoilee, tartun yhteen ja päästä irti toisesta, tunnelma on levoton.

Hetkittäin en edes tiedä miksi kirjoitan ja se on surkeaa.

Olen useimpina päivänä työhuoneella, joskus saan kirjoitettua muutaman hyvän lauseen, joskus en yhtään mitään.

Tuntuu kuin seisoisin haaleassa suossa kivireki perässäni.

 

Tiedän, että suurin osa tekstistä on hajanaista, turhaa, irrallista, mutta päätän silti uskaltaa lähettää sen sellaisenaan kustannustoimittajalleni. Toivon ja pelkään, että hän käskee aloittamaan alusta, unohtamaan koko sotkun.

Niin siinä käy, melkein. Alusta pitää aloittaa, paljon poistaa, mutta sitä yhtä ääntä, sitä  älä hukkaa.

Istumme hänen keittiössään, siellä missä olemme työstäneet kaikki yhteiset kirjamme. Tällä kertaa välissämme ei ole paperipinoa, sitä ei nyt tarvita, sellaisenaan ei ikinä enää. Kuulen itseni ehdottavan isoja muutoksia, poistoja, hän kuuntelee, alkaa hymyillä, ei ole mitään syytä huoleen, muutos on hyvä.

Hän sanoo: olet kantanut tätä tarinaa mukanasi kolme vuotta mutta kirjoittanut sen päälle kaksi muuta kirjaa, onko ihme että se on kateissa? Jos vesi lilluu paikallaan vuosia niin eikö se muutu sameaksi, eikä sitä pidä vähän sekoittaa ennen kun sinne sukeltaa?

 

Ahdistukseni lievenee hetki hetkeltä, muuttuu haikean hämmennyksen kautta helpotukseksi. Minä voin muuttaa vaikka kaiken, minun täytyy muuttaa paljon. Minun täytyy unohtaa tämä versio ja tiedosto, avata muistikirja, tehdä harjoituksia, hahmotella kuvia ja kohtauksia miettimättä mihin ne tulevat vai tulevatko mihinkään.

Ajateltava, uskottava, ettei minussa ole vain yhtä tapaa kirjoittaa, oli kyseessä sitten lause tai romaani.

Se on pelottavaa, välttämätöntä.

 

Sitten hän sanoo, on yksi lause, hieno, sellainen joka voisi kannatella kaikkea. Ja kun hän sanoo sen lauseen, menee noin kolme sekuntia ja jotain loksahtaa kohdilleen. Minulla on taas suunta.

Ja minä olen itse kirjoittanut sen lauseen kaksi vuotta sitten. Siellä se on ollut, kaiken keskellä, hämärässä, seisovassa vedessä, kivireessä.

 

Kustannustoimittajat ovat ihmeellisiä olentoja. Omani paras maailmassa. Peruskallio.

 

Seuraavina aamuina herään ennen muita, mieli on tyyni. Kaipaan kirjoittamista, sellaista pidäkkeetöntä ja selkeää ja kuljettavaa, mutta sen aika ei ole nyt, ei vielä.

Ole niin kauan kirjoittamatta, että se muuttuu täysin mahdottomaksi. Sitten: aloita.