Nainen kiiruhtaa talosta

 

Kaksi vuotta sitten:

joskus minusta tuntuu ettei ole mitään muuta kuin sanoja joilla yritän pysäytää ajan, kertoa edes jotain.

 

Sama ajatus on kieppunut minussa jo viikkojen ajan.

Olen harjoitellut kirjoittamaan toisin, hajanaisia kuvia sieltä täältä, mahdollisia ja mahdottomia kohtauksia, katkonaista, karkailevaa tekstiä,

alati mielessäni juuri tuo, miten pysäyttää katse juuri oikeaan hetkeen, muistaa juuri se mikä on tärkeää.

Olen kirjoittanut toisin mutta silti vaikeimpina hetkinä turvaudun tuttuihin kirjoihin, niihin joissa tuntuu olevan kaikki ja silti loputtomasti tilaa kulkea ja hengittää,

 

Hän siemailee kahviaan, istuutuu, venyttelee käsivarsiaan. Tämä on ainutlaatuisimpia kokemuksia, tämä että herää hyvältä tuntuvaan päivään, valmistautuu työhön mutta ei vielä varsinaisesti ryhdy siihen. Tällaisella hetkellä mahdollisuuksia on rajattomiin, tuntikausia edessäpäin. Hänen mielensä hyräilee. Tänä aamuna hän saatta tunkeutua mielen hämmennyksen, tukkeutuneiden putkien läpi ja ylettyä kultaan.

 

Eilen, aamulla, satoi lunta,

olin tyttöjen kanssa kolmisin,

pienin heräsi ennen kuutta, otin hänet viereeni, suljin silmät, hän oli hereillä, minä kuulin sen, tunnin ajan olimme siinä ihan hiljaa kunnes hän vielä nukahti, isompi heräsi ja tuli hänkin siihen, rivissä kaikki kolme, yhden peiton alla,

ulkona satoi lunta,

mietin miten kertoa minuuteista kun koko muu maailma tuntuu katoavan ja samalla omassa mielessä kieppuu kaikki mahdolliset maailmat,

en keksinyt vastausta,

oli noustava,

jouluvaloja, kahvia, hammasharjoja, sukkahousuja ja puuroa, ulkovaatteet, kouluun, päiväkotiin, raitiovaunuun, aamu jo niin pitkällä.

 

Tänään, aamulla, minä heräsin ensimmmäisenä, pienin taas meidän välissämme, siihen taas kuuden jälkeen uudestaan nukahtanut, pesin hampaat ja harjasin hiukset ja puin lämpimästi, laitoin kahvin ja lähdin, melkein juoksin rappuset alas,

työhuoneella avasin koneen ja saatoin kirjoittaa alun.

 

En osaa selittää sitä mutta tällaisina aamuina minusta on ihana, turvallistakin, ajatella, että sata vuotta sitten Lontoon esikaupungissa on asunut kirjailija joka on (ehkä) yhtä lailla kokenut tällaisten hyvien, mahdollisten aamujen ihmeellisyyden ja hullun haurauden,

 

Mielessä on aina parempi kirja kuin se jonka onnistuu saamaan paperille. Hän ottaa kulauksen kylmää kahvia ja sallii itsensä lukea mitä on toistaiseksi kirjoittanut. Se vaikuttaa kyllin hyvältä, osittain jopa oikein hyvältä. Hän tietysti elättelee ylenpalttisia toiveita – hän haluaa että tästä tulee hänen paras kirjansa, se joka vihdoin lyö kättä hänen odotustensa kanssa.

 

Se vaikuttaa kyllin hyvältä, osittain jopa oikein hyvältä.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s