silloin tällöin onnellinen

 

Joten tuijotan keittiön pöytää ja haluaisin heti soittaa sinulle ja kertoa että enhän minä ole kukaan enkä mikään, että minä olen pelkkä ukko, tai oikeastaan pikkupoika, jolla on omat pelkoni ja solmuni ja jonka silmien sulkemisesta ei kannata päätellä mitään.

Mutta en osaa soittaa. Koska sekin puhelu vain toistaisi auktoriteettiasetelman. Eihän mörkö voi sanoa ettei mörköä tarvitse pelätä. Jonkun toisen pitää se sinulle sanoa. Elämän pitää se sinulle kertoa. Sinun pitää se itse itselleni kertoa.

 

Taas olen kuin vaivihkaa siirtynyt kirjallisuuden sille puolelle, jossa todellisuus ottaa tilan fiktiolta. Mutta olkoon niin, ehkä sen on nyt oltava niin. Jokin minua sitä kohden vetää, tämänkin, Petri Tammisen ja Antti Röngän, isän ja pojan, kirjeenvaihdon äärelle.

Isä avaa keskustelun, aavistaa, tietää, ettei aikuisella pojalla ole kaikki ihan hyvin. Mitä sinulle Antti nyt kuuluu? Pieni kysymys, oikealla hetkellä esitettynä niin suuri.

Poika vastaa, alkaa dialogi, avoimempi ja syvempi kuin ehkä kumpikaan on osannut odottaa. Kun kyseessä on kaksi lahjakasta kirjoittajaa ja sisäänpäin kääntyvää ihmistä, on kirjoittaminen helpompaa kuin puhuminen. On mahdollista avata ovet ja ikkunat, laittaa valot päällä huoneeseen joka on ollut pimeä jo pitkän aikaa. Kertoa vertauskuvien turvin tai ilman, kohdata yhdessä se mitä ei ole yksin uskaltanut.

 

Isä on arvostettu kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, poika uransa alussa. Ajatuksia, kysymyksiä, pelkoja, toiveita ja häpeää kulkee puolelta toiselle, on jaettavia kokemuksia, ja sitten ihan toisenlaisia. Isän ääni on tuttu, hyvässä ja pahassa, pojan ääntä isä ei ole tällä tavoin ehkä koskaan kuullutkaan, eikä ole poika itsekään, kesken esikoisromaanin kirjoitustyön lapsuuden kauhut ja pelot nousevat hurjina pintaan, arki on selviytymistä ja jatkuvaa taistelua itsensä ja maailman kanssa, viiltävien muistojen ravistelua ja tarkastelua.

Mietin joskus, että säilytänkö ikäviä muistojani kuin korukokoelmaa. Kuin aarretta, joka oikeuttaa katkeruuteni ja pahan oloni. Miksi muistan niin tarkasti sen kun kannoit minut jäähylle alakerran vaatehuoneeseen. Miksi mielessäni on videopätkä siitä kun paiskaat kourallisen keitettyjä nuudeleita lattialle ja nostat tuolin ilmaan ja juokset sen jalat edellä minua kohti? Miksi mielessäni kaikuu sinun huutosi: ”Painu helvettiin.”

[…]

Nämä ovat yksittäistapauksia, mustia välähdykiä tuhansien päivien nauhassa. Miksi siis ajattelen päällimäisenä niitä? Miksen ajattele kaikki hyviä hetkiä, kannustamista, asioita joita olen saanut kokea ja turvallista kotia jossa olen saanut kasvaa? Tai sitä että minulla on mahdollisuus sanoa nämä asiat sinulle?

Sydän on särkyä pojan avoimuuden ja rohkeuden edessä. Että hän lopultakin korottaa äänensä, kertoo, kysyy. Miten harvinaista se kuitenkin on, varsinkin vanhempien ja lasten välisissä suhteissa, että asiat on mahdollista tiedostaa ja sitten vielä jakaa, ettei tarvitse ajatella: no, sellaista se oli, nyt eteenpäin. Ettei koskaan ole liian myöhäistä katsoa ja purkaa.

Ja sitten, isän vastaus: Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista. Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.

Itkettää, tuo rakkaus ja tila heidän välillään, että kaiken jälkeen se on mahdollinen ja hyvä.

 

Eikä nämä kirjeet kerro pelkästään eletystä elämästä, lapsuudesta ja kasvusta ja vanhemmuudesta, ne kertovat myös kirjoittamisesta, sen hienoudesta ja hulluudesta, armottomuudestakin. Miten kiinnostava asettelu syntyy kun kaksi uransa aivan eri kohdissa olevaa kirjailijaa avaavat tuntojaan ja ajatuksiaan työnsä äärellä, miten paljon on samaa, miten paljon eri.

Moi Antti

Kun pidän kirjoittajakursseja, yllytän ihmisiä uskaltamaan, antautumaan kirjoittamiselle. Mutta kun oma poika sanoo, että ”identiteettini ja koko olemassaoloni seisoo kirjoittamisen varassa”, kauhistun ja haluan kiireesti toppuutella. Koska herranjestas, eihän elämää voi perustaa kirjoittamisen varaan. Sehän on sama kun sanoisi, että se on folkloristiikkaa tai ei mitään.

Nauran ääneen. Monta kertaa. Samaistun vahvasti Tammisen järkevään ääneen, koska niinhän se on, ei kirjoittaminen ole elämää, se on työtä. Ja sitten taas, ymmärrän myös Rönkää, koska onhan se, ainakin hetkittäin, ihan koko elämä. Aivan kuin maailma lakkaisi olemasta tai ainakin olisi jotain paljon vähemmän jos siitä ei kirjoittaisi.

Tässä piilee ehkä koko kirjan hieno ydin: molemmat ovat vuorotellen oikeassa ja väärässä, molemmat tavoittavat jotain oleellista elämisestä, olemisesta ja kirjoittamisesta, vain eri kulmista katsottuna. Niiden valossa yhteisymmärräyksen hetket leviävät myös lukijaan lämmön tavoin, tulee yksinkertaisesti hyvä olla.

Kokonaisuutena on hurjan kiehtovaa miten näin vaikeiden, kipeiden ja monimutkaisten asioiden ääreltä (lapsuuden väkivaltakokemukset, elämisen pelko, isän ainainen häpeä, perheen sisäinen puhumattomuus, suru, uupumus, yksinäisyys) voi syntyä niin avaraa, lempeää, viisasta ja hauskaa puhetta. Ehkä koska näiden kirjeiden kirjoittamista on ajanut paitsi halu kirjoittaa myös halu ymmärtää, pystyä hengittämään kevyemmin, olemaan ainakin silloin tällöin onnellinen. Halu päästä lähemmäksi toista ylittää jopa molempien pelot ja häpeät, niiden paikoin musertavan voiman.

 

Olen lukenut muutaman Tammisen kirjan, ja pitänyt niistä, ja olin vaikuttunut Röngän esikoisesta Jalat ilmassa (joka oli myös syy tarttua tähän kirjaan), mutta en millään tavalla osannut odottaa miten suuren vaikutuksen tämä kirja minuun tekisi, miten paljon aina vain arvostan sitä kun ihmiset rohkenevat puhua, kohdata toisensa. Miten ihmeellisen ihanalta se tuntuu näin ulkopuoleltakin kun lapsi saa ja osaa kertoa, kun vanhempi uskaltaa katsoa sekä itseään että lastaan väistämättä, rehellisesti, lapsen katsetta pelkäämättä.

 

Hyvin vähän on enää sanomatta. Ja silti se kaikki puhe on ollut hapuilua. 

Joten kysyn siis vielä, hellästi ja avoimesti: Miltä sinusta tuntuisi kertoa minulle kaikki? Ja mitä sinä siitä kaikesta ajattelet? Nyt kun voit kuvata sitä kaikessa rauhassa. Kirjallisesti. Tässä vapauttava tasa-arvoisessa kirjeenvaihdossa, joka on muutenkin pelastanut isä-poika-viestintämme.

Isä