katseita

Ennen kirjoitin enemmän elokuvista ja sarjoistakin. Nykyään se tuntuu vaikealta. En tiedä miksi. Joka kerta kun yritän sanallistaa näkemääni minua alkaa nolottaa. Mutta koska nolostelu on ihan hölmöä varsinkin silloin kun ei edes tiedä syytä niin ajattelin pitkästä aikaa kokeilla.

Amerikkalaisen Greta Gerwigin esikoisohjaus Lady Bird yllätti positiivisesti. Vaikka tiesin sen olevan viisiä tähtiä saanut laatuelokuva, suhtauduin siihen varauksella. Kasvutarinat ovat vaativia koska teini-ikä on niin rasittavaa ja raskasta aikaa, säikeiden ja sävyjen on oltava juuri kohdillaan jotta mielenkiinto pysyy yllä. Mutta tämä tosiaan toimi, ja oikeastaan päinvastoin kuin odotin: sen sijaan että olisin katsonut pikkukaupungin lempeänkipeänsotkuista elämää itseään etsivän, sydämensä särkevän ja maailmaa janoavan Lady Birdin silmin, minä sujahdin hänen äitinsä puolelle, mietin rajoja ja rakkautta, vanhemman katsetta, rimpuilevaa yritystä pitää lähellä ja päästää irti. Tuli yhtä aikaa jotenkin hellä ja vanha olo.

Ranskalaisen Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuva on kaunis, palava rakkautarina. Se on todella hiljainen ja hidas elokuva, yksityiskohtien kudelma. Korvalehdet, kaulan iho, siveltimen veto, katse, kaikkea katsotaan rauhassa muttei tyynesti. Kerronta kiteytyy jos nyt ei ihan vaarallisen niin ainakin mahdottoman rakkauden ympärille, mutta se onnistuu samalla tarkastelemaan yhteiskuntaa ja naisen asemaa siinä. 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa naisen asema on rajattu ja lukittu mutta elämä läikkyy silti yli, se läikkyy aina yli, tavalla tai toisella. Noemié Merlant ja Adele Haenel tekevät päärooleissa upeaa työtä, heidän kasvoistaan ja pienistä eleistään on luettavissa maailman hiljainen mutta väistämätön järkkyminen. Loppukohtaus on yksi upeimmista koskaan näkemistäni.

Saksalaisen Nora Fingscheidtin ohjaama System Crasher on yksi vaikuttavimmista ja surullisimmista elokuvista pitkään aikaan. Yhdeksänvuotiaan Bennin elämässä mikään ei ole varmaa paitsi muutos. Häntä pallotellaan sijaiskodista sairaalan kautta lastenkotiin ja takaisin. Lapsuudentarumoista ja toistuvista hyltäyksi tulemisista kärsivä tyttö on älykäs ja herkkä, ja todella väkivaltainen. Yksinäisyys, hätä ja petetyt lupaukset purkautuvat ulos huutoina ja iskuina joilta ei säästy kukaan. Elokuvan katsominen särkee sydämen toistuvasti, mutta se on  ehdottomasti katsomisen arvoinen. Pääosaa esittävä Helena Zengel on uskomattoman lahjakas nuori näyttelijä, kuin haavoittunut nurkkaan ahdettu raivoisa eläin, jonka kasvoilta hetkittäin loistaa lapsen puhdas ilo ja ihmetys. Rankimpien kohtausten välissä olevat kauniit ja turvalliset hetket tekevät tarinasta vielä surullisemman: lapsi on lapsi vaikka keskellä täydellistä painajaista. Elokuvan nimi palautuukin sosiaaliviranomaisten Saksassa käyttämään ammattislangiin, jossa systemsprenger tarkoittaa kaikkein nuorimpia sosiaalipalveluiden asiakkaita. He rikkovat systeemin, jonka pitäisi toimia aukotta. Elokuva on omaääninen, hurja, upea, esikoisohjaukseksi käsittämättömän hallittu.

Huomaan nyt, että kaikki nämä ovat naisohjaajien elokuvia, joissa pääosissa on tyttö tai nainen. Kiinnostavaa. Olen miettinyt tätä paljon, taas. Kuka tarinoita kertoo ja kenestä. Millaisia tarinoita haluan itse nähdä, lukea ja kertoa. Puhuin ystäväni kanssa kerronnasta, rytmistä. Minusta tuntuu koko ajan enemmän siltä, että olemme ihan oikeasti keskellä suurempaa murrosta, että on aika uusille äänille ja katseille, ja että juuri naisten tavassa katsoa ja kertoa on jotain mullistavaa. Enemmän kuin eheistä, suurista kertomuksista on kyse hetkistä, kuvista, todellisuuden kudelmista joita voi tarkastella eri kulmista. Ettei mitään yhtä suurta tarinaa ole olemassakaan. Ajatus on vielä vähän kesken mutta onneksi ei ole kiire minnekään.

Ja koska ei ole kiire minnekään voi aikansa käyttää välillä myös vähemmän hyödyllisesti, esimerkiksi katsomalla The Affairin viimeisen, viidennen kauden loppuun. En ole koskaan, ikinä, nähnyt yhtä huonoa päätösjaksoa yhdessäkään sarjassa. Koko sarjahan on toki ollut hämmentävän epätasainen: ensimmäinen kausi oli todella kiinnostava aloitus, uudenlainen tapa kuvata rakastumista, muistoja ja totuutta, ja toinen todella vahva, kolmas ihan ok, neljäs surkea. Ja mikä vielä oudompaa, tämä viides oli aluksi ihan kauhea, keskella todella hyvä, ja sitten lopetus, apua, ei ole edes sanoja sille miten onneton viimeinen jakso oli. En tiedä onko tätä sarjaa enää aikoihin katsonut kukaan muu kuin me, enkä itsekään tiedä miksi en jättänyt sitä kesken jo aikoja sitten. Joskus jokin vain pitää otteessaan vaikkei edes haluaisi.