näyttelijä

 

Levitimme viltin ja annoimme ajan kulua. Joimme mehua, katselimme lentokonetta taivaalla, öljytankkeria kaukaisuudessa, ilmassa saattoi aistia syksyn kaltevan pinnan kuin äkkiarvaamatta syvenevän altaan, sen takana talven avaruuden joka itsevarmana odotti vuoroaan. Saara nukahti syliini, Iisa luki Linn Ullmannia. Kaivoin mehusta kastuneen Thomas Bernhardin eväskorista mutten avannut sitä. Annoin katseeni verkkaan kiertää maiseman, Iisan ja Saaran väliä. Kaikki oli taas hyvin ja tunsin jonkinlaista uupumusta siitä, aivan kuin mikään ei tosiasiassa olisikaan omissa käsissämme.

 

On jo aikaa siitä kun luin tämän Jussi Nikkilän esikoisromaanin loppuun mutta olen miettinyt sitä usein sen jälkeen, puhunut siitä monen ihmisen kanssa. Lukukokemus oli erikoinen. Aluksi oli jotenkin epämääräinen olo, aavistuksen vaivaantunut, en saanut otetta tyypeistä enkä kerronnasta, mutta samalla joka kerta lukiessa tuli ihanan tyyni olo, tämmöinen ristiriita on aina kiinnostavaa, joten jatkoin lukemista. Luin yhden luvun joka ilta ennen unta, ja vaivihkaa huomasin kiintyneeni kirjaan todella vahvasti, siten että kun se loppui minun tuli samantien sen ääntä ikävä. En muista koska tällaista olisi tapahtunut.

 

Näyttelijän kertoja on näyttelijä. Hän on myös isä, puoliso, poika ja ystävä. Hyvin alkanut ura on jäänyt roikkumaan ilmaan, suuret roolit on varattu toisille, myös puolisolle Iisalle. Näyttelijä hoitaa tytärtään ja kulkee läpi päiviensä ulkopuolisena, levottomana ja ahdistuneena, muistoihinsa toistuvasti kadoten, kirjaa kirjoittaen.

Pidän valtavasti tavasta jolla Nikkilä tarinaansa kuljettaa, epäluotettavana ja hauraana, jatkuvasti ajassa ja paikassa liikkuen, miten käynti ruokakaupassa saa mielessä aikaa polun joka johtaa lapsuuden päiviin ja sieltä ensirakkauden kautta mahdolliseen tulevaisuuteen. Pidän siitä miten nostalgista kaikki on, miten paljon kaikki koko ajan muistuttaa kaikesta. Minäkin olen juuri tuollainen, alati muistoissani ja varsinkin lapsuuden kirkkaimmissa kuvissa liikuskeleva, samalla tavalla päivittäin mietin että mitä jos? Koska niin kuin näyttelijän myös minun on todella usein todella vaikea hyväksyä sitä, että on aikoja, ihmisiä ja kohtaamisia, joita ei vaan koskaan saa takaisin. Miten pakahduttavaa se voikaan olla.

Pidän myös siitä hiljaisuudesta joka tekstin yllä leijuu, miten hienosti se sävyttää näiden päivien ja viikkojen pysähtynyttä ja melankolista tunnelmaa. Elämän ei tarvitse olla täydellisen surkeaa ollakseen välillä ihan hirvittävän surullista.

 

Paljon on toistoa, rönsyä, puuduttavaakin. Mutta jostain syystä se ei nyt haittaa minua, jotenkin se sittenkin kuuluu tähän outoon, haikeaan haahuiluun. Tiivistys olisi tehnyt hyvää, kirkastanut paitsi tarinaa myös sen kieltä, jonka paikoittainen kauneus olisi siten päässyt paremmin esille, mutta otan tämän tämmöisenäkin. (Lukuunottamatta viimeisen luvun kahta viimeistä sivua, ne olisin ottanut kokonaan pois, ontuvan selityksen, yhtäkkisen varovaisuuden, ne eivät minusta kuuluneet tähän kirjaan.)

On myös kauniita kuvia: isä ja tytär kulkemassa läpi öisen asunnon sanomassa hyvää yötä huoneille, ensimmäisiä kohtaamisia ja suudelmia, nuoruuden tolkutonta rajattomuutta, rakkautta, vanhemmuutta. Ihmeellisiä arkisia hetkiä joiden äärellä on hyvä olla.

Itäväylältä kantautuva valo siivilöityy halki päättymättömän heinäkuun tähän pieneen, tulevaisuudelta turvassa olevaan aamupäivään. Olemme levittäneet viininpunaisen jenkkivuodesohvan keitaaksi keskelle olohuonetta. Pölyhiukkasia valossa, puoliksijuotu mehutölkki, Iisan kuluneet trumpettisammarit mytyssä lattialla sen vieressä.

 

Minäkin olen ollut tuollaisessa huoneessa, niin käsittämättömän nuorena, tulevaisuudelta turvassa. Ehkä meistä useimmat ovat, ja juuri siitä minä pidän: Nikkilä ei yritäkään luoda mitään yhteiskunnallista kuvaa, ihmisen kuva riittää. Hän ei arkaile kuvata niitä pieniä suuria hetkiä joista elämä koostuu, päinvastoin, hän paikoin jopa velloo niissä.

”Teos on ajoittain raskasta ­luettavaa, sillä lopputulos on luonnosmainen. Ajatusketjut poukkoilevat. Nikkilä petaa ­asioita, jotka eivät ikinä tule päätökseen.” Siinä missä HS:n kriitikko pitää tuota poukkoilevuutta ja avoimuutta raskaana, pidän minä sitä mahtavana. Sellaista elämä on, ei mikään tule ikinä päätökseen. Sen ääneen sanominen on minusta joka kerta yhtä rohkeaa.

Näyttelijän työstä romaani antaa aika ankean kuvan, onko se sitten sitä, riippuu varmaan keneltä kysyy, niin kuin aina, ja tuskin on ammattia jonka äärellä ei hetkittäin vaipuisi väsymykseen ja epätoivoon. Oikeastaan koko romaani on paikoin aika ankea mutta juuri sillä ihmeellisen rauhoittavalla tavalla. Ehkä se rauha syntyy rehellisyydestä, häpeilemättömyydestä oman keskeneräisyyden, avuttomuuden ja jatkuvan kaipauksen edessä.

 

Koska Jussi Nikkilä on itse näyttelijä ja hänen puolisonsa on näyttelijä ja heillä on lapsia, on jokaisen kirjoitetun jutun yhteydessä käyty läpi sitä mikä tässä romaanissa on kenties totta ja mikä ei. Liioittelen mutta vain vähän kun sanon, että alan olla täydellisen kyllästynyt tähän keskusteluun, jatkuvaan totuuden tirkistelyn nälkään. Rakastan autofiktiota ja alan kohta inhota sitä.

Jos kirjailija sanoo teoksen olevan romaani, olkoon se romaani. Jos omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani, olkoon se omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani. Jos omaelämäkerta, olkoon se omaelämäkerta.

Mietin Naja Marie Aidtin teosta Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin, mietin Tom Malmquistin teosta Joka hetki olemme yhä elossa, miten ne ihan suoraan myöntävät olevansa kertomus siitä mitä on oikeasti tapahtunut, miten hurjina sen vuoksi iskevät.

Mietin Geir Gulliksenin romaania Kertomus eräästä avioliitosta ,joka sai osan lukijoista ihan raivoihin, miten kehtasi kirjoittaa entisestä puolisostaan ja heidän avioliitostaan noin suoraan ja avoimesti! Minä rakastin sitä romaanina, se oli hirveän yksipuolinen, yksinäinen ja surullinen, ja juuri siksi onnistunut kuvaus avioerosta vain toisen silmin nähtynä (eihän siis edes yrittänyt luoda mitään objektiivista kuvaa), enkä välittänyt tippaakaan siitä mikä oli totta ja mikä ei.

Mietin kaikkia lukemiani romaaneja, jotka pohjaavat tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän, kirjoittajansa omiin kokemuksiin; mietin siis jokaista kirjoitettua romaania.

Mietin että olenko näin ehdoton ja mietinkö näin koska olen itse kirjailija (enkä luojankiitos esim näyttelijä) ja luon näin itselleni oikeuden käyttää kaikkea ympärilläni olevaa mahdollisena materiaalina? Voi olla. Mietin että jos haluaisin kirjoittaa avioliitostani romaanin niin kysyisinkö aviomieheni mielipidettä asiaan? Kyllä, ehdottomasti. Jos hän vastustaisi ajatusta olisinko sitten vain kirjoittamatta? En tiedä. En usko. Jos kirjoittaisin, niin tekisin sen kunnioittavasti. Koska kirjoittamisen vapaus ei tietenkään ole sama asia kuin yksityisyyden tahallinen loukkaaminen.

 

Mutta niin, halusimme tai emme, niin sitä taide on, eletyn elämän, koetun, nähdyn, ajatellun, pelätyn, toivotun, särjetyn ja halutun suodattamista kertomukseksi, oli kyseessä sitten kuva, sana tai musiikki, tavalla tai toisella. Toisista kertomuksista se kaikki loistaa kirkkaana läpi, toisissa se vain hetken hipaisee rivien välejä, useimmiten se on jotain näiden kahden väliltä. Mutta siellä se aina on.

 

Rakastan häntä enemmän kuin koskaan. En ollut tiennyt, että voisin rakastaa häntä vielä enemmän. En voi, en halua kirjoittaa koskaan enää mitään muuta.

 

2 kommenttia artikkeliin ”näyttelijä

  1. Hauskaa kun kirjoitit tästä, on ollut mielessä lukea. Jännittävän, erikoisen kuuloinen tosiaan! Mutta: ”Otan tämän tämmöisenäkin.” Ihanasti sanottu! ❤ Ja tuo, että avoimuus ja poukkoilevuus on mahtavaa, olen samaa mieltä, ja tosiaan totta että sen ääneen sanominen tai sillä lailla kirjoittaminen on rohkeaa. Jotenkin moni asia tuntuu pyrkivän kohti juuri päinvastaista lopputulosta.

    Ja autofiktio sitten, siitä haluaisin ja kiinnostaisi keskustella vaikka läpi yön, alan (myös) olla lopen kyllästynyt siihen tai juurikin lähinnä autenttisuuden kyttäämiseen. Koska juurikin näin, kuten kirjoitit: taide on eletyn elämän suodattamista kertomukseksi.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s