the visitors

 

Hirveä aamu.

Pienempi lapsi on ensimmäistä kertaa viikkoon nukkunut ehjän yön, silloin tällöin yhä yskinyt mutta nukkunut, oma mieli on silti tahmea ja raskas, päätä särkee. On perjantai ja pienemmän lapsen kotipäivä. Haluaisin vain ja ainoastaan lähteä työhuoneelle, kirjoittamaan romaania joka on vihdoin löytänyt suuntansa, haluaisin vain ja ainoastaan olla yksin, viikon tai kaksi.

Ajattelen, että jos vain olen hiljaa kaikki sujuu ja kahden lähdettyä kouluun ja töihin minä selviän kyllä yhdestä. Lapsesta ja päivästä.

Hetken aikaa kaikki näyttää sujuvan vaikka isommalla on jo hieman kiire kouluun eikä hän vihaa mitään niin paljon kuin kiirettä paitsi sitä että häntä hoputetaan, jos nyt menet pesemään hampaat niin vielä ehdit, ja sitten, yhtäkkiä, tietenkin, kaikki räjähtää.

Tyttö kiljuu ja huutaa ja itkee kylpyhuoneessa koska idiootti pikkusisko on vienyt jakkaran leikkeihinsä eikä hän voi pestä hampaita ilman sitä vaikka onkin pessyt satoja kertoja mutta tänään se ei käy, juuri nyt mikään ei käy, huuto yltyy, kiukku ylittää rajan josta kuulee ettei sieltä hetkeen tulla takaisin, mikään ei enää auta, ei rauhoittelu, ei hermostuminen, ei syli, ei puhe, ei mikään, tyttö vain itkee ja huutaa, alkaa paiskoa tavaroita. Pienempi säikähtää ja alkaa itkeä. Mies on jo lähellä hermostua ja minä itkuhuutaa. Meteli on aivan valtava. Olen varma että joku soittaa kohta poliisin.

Lopulta tilanne melkein rauhoittuu, tytöt istuvat nyyhkien pöydän ääreen, ja sitten minä en yhtäkkiä enää kestäkään, paiskaan puurolautaset ja mukit pöytään ja huudan miten huonosti käyttäytyviä kakaroita molemmat ovat. Ja molemmat alkavat itkeä. Ja minä menen ovia paiskoen vessaan hengittämään. En edes itke. Olen niin raivona, aivan varma etten kestä perhe-elämää enää sekuntikakaan. Lasken sataan ja mietin edellisenä päivänä podcastin nauhoituksissa sanomiani asioita, välillä on tosi raskasta mutta aina sen kestää, lapset on niin ihania, valoa, rakkautta on niin paljon, ja nykyään on jo niin paljon paljon helpompaa kun vauva-aika ohi, ja kun lapsia on kaksi, on vähemmän aikaa jäädä yksittäisiin tilanteisiin jumiin kun elämä on niin täyttä ja kannattelee, aina se kuitenkin kannattelee.

Jep.

Istuessani pimeässä vessassa mies saa tytöt rauhoittumaan ja syömään, tulen ulos, keskityn hengittämiseen, saan itseni olemaan vaiti. Toisten lähdettyä pieni saa vielä noin seitsemän uhmaitkukiukkukohtausta koska ei saa kiivetä pöydälle, piirtää lattiaan, syödä loputtomiin xylitol-pastilleja, lähteä ulos pelkässä vaipassa. Hän valitsee itselleen vaatteet joita hetken kuluttua heittelee vihaisena ympäri huonetta. Hän istuu jakkaralla ja karjuu. Minä istun sängyllä ja itken. Hän kiipeää syliini ja silittää selkääni. Rauhoitumme molemmat.

Myöhemmin äiti tulee, ihana äiti, jää valvomaan päiväunia, pääsen ulos, on tarkoitus kirjoittaa mutta olen niin kierroksilla, hetken mielijohteesta kävelen Kiasmaan.

 

The Visitors on kaunis ja rauhoittava. Ei tajunnanräjäyttävä mutta lempeä. Toteutus on upea, tilassa on hyvä olla. Kirjaimellisesti tunnen miten sydämeni asettuu, käteni lakkaavat puristamasta. Hetkeksi unohdan koko aamun, tekisi mieli sanoa että kaiken muunkin mutta niin se ei ole, huomaan mieleni nimenomaan täyttyvän, kulkevan sinne tänne.

Mietin omaa kirjaani. Ystäviäni joita minulla on ikävä. Miten pitkä aika siitä on kun olen ollut mieheni kanssa katsomassa jotain keikkaa. Miten hullun kauniita ja karismaattisia nämä kaikki ihmiset ovat.

Mietin sitä miten en enää koskaan haluaisi lukea yhdestäkään kirjasta, elokuvasta, näytelmästä tai näyttelystä sanaakaan vaan nähdä kaiken vain omin silmin. Tätäkin on niin paljon hehkutettu ja viime aikoina myös kritisoitu, että huomaan tahtomattani etsiväni niitä asioita mistä kukakin on puhunut. En ole uskonnollisen heräämisen kynnyksellä, en myöskään täydellisen tylsistynyt. Minua ei häiritse ihmiset, ei edes itkevät vauvat tai salamavalolla kuvia ottavat eläkeläiset. Kuljen tilassa, välillä istun alas lattialle. En sulje silmiä, haluan nähdä. Ehkä puolessavälissä ajattelen että kauankohan tämä vielä kestää ja sitten aivan yhtäkkiä se loppuu, tai oikeastaan lipuu loppuuan kohden.

Hudson-joen varrella lähellä New Yorkia, epätodellisen upeassa kartanossa kuvattu kokonaisuus on ehdottomati kokemisen arvoinen mutta en silti ihan ymmärrä vaikkapa The Guardianin arviota vuosisadan paras taideteos. Mitä se edes tarkoittaa? Ajatuskin on jo mahdoton. Verrattuna mihin? Aivan kaikkeen taiteeseen vai? Turha jäädä tällaiseen jumiin mutta vähän ärsyttää silti, haha.

Mutta kaaos sisälläni hiljenee. Saan kirjoitettua tämän, tiedän että jaksan illan. Ja huomenna on taas uusi päivä. Vaikken voikaan hengailla kauniiden ystävieni kanssa upeassa kartanossa viiniä juoden on se varmasti oikein hyvä päivä.

Taiteella on ihmeellinen vaikutus, kuin myös muutamalla yksinäisellä tunnilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s