7+7

 

Kaikki on niin helvetin monimutkaista.

 

Aina silloin tällöin löydän itseni tilanteesta, jossa tapaan kollegan, jonka kirjasta en ole erityisemmin pitänyt tai jota en ole ymmärtänyt, ja hän on lukenut mielipiteeni blogistani. Nuo tilanteet saattavat joskus olla hieman kiusallisia. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole koskaan ollut haukkua tai lytätä ketään. Kyse on oikeastaan joka kerta ollut omasta hämmennyksestä sellaisten teosten äärellä, joita kaikki muut tuntuvan rakastavan mutta joita en itse ole ymmärtänyt tai jotka ovat jääneet etäälle/herättäneet paljon kysymyksiä, ja tätä ristiriitaa on minusta ollut kiinnostava tarkastella.

Yksi ystäväni, kirjailija hänkin, sanoi minulle kerran että meidän kollegojen pitäisi kyllä aina vaan tukea toisiaan, paskaa tulee niskaan muutenkin niin paljon. Se on ihan totta, mutta silti olen sitä mieltä, että rakentava, fiksu ja teokselle mahdollisuuden antava krittiikki ei ole paskaa niskaan. Itse kaipaan jatkuvasti laajempaa ja monipuolisempaa keskustelua kirjallisuudesta. Sen valossa tuntuisi hölmöltä pysyä vaiti vain siitä pelosta, että joku saattaa loukkaantua. Joku saattaa aina loukkaantua. Asioista on voitava keskustella ja olla eri mieltä.

Joten lievästä jännityksestä huolimatta aion nyt kirjoittaa Juha Itkosen ja Kjell Westön, kahden suuresti arvostamani kirjailijan, kollegan ja tutun kirjeenvaihtoromaanista 7+7, Levottoman ajan kirjeitä, kaikesta mikä siinä viehätti ja myös siitä mikä hämmensi ja ärsytti. Vähän hermostuttaa, mutta mennään.

 

Lähtökohta tuntuu kiehtovalta ja samalla jotenkin harmittomaltakin. Odotan hyvin kirjoitettuja, avaria ja fiksuja ajatuksia ajastamme ja sen tilasta, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, ehkä jotain vanhemmuudesta ja ikääntymisestä. Ehkä jotain Trumpista (koska Itkonen) ja suomenruotsalaisuudestakin (koska Westö). Aluksi kaikki onkin juuri näin.

Monet uskovat, että kyky olla ilkeä muille on selvin merkki terävästä älystä, mutta minun mielestäni vaatii enemmän ajattelutyötä olla suvaitsevainen ja reilu. Meistä ihmisistä on hauska nähdä vastustajiemme ja vihollistemme lävitse ja pilkata heitä, ja monilla aivot näyttävät tuottavan tuollaisen sarkastisen hyökkäyksen heti saadessaan käskyn ajatella. Mutta jos haluan olla avaramielinen ja ymmärtää vastapuolen ajattelua ja motiiveja, tunnustaa hänen paikkansa maailmassa – mikä ei tarkoita että olisin samaa mieltä tai antaisin periksi! – minun on ajateltava monta kierrosta lisää, otettava mukaan useita muuttujia, luettava enemmän, tutkailtava kysymystä eri näkökulmista. Se on työläämpää, siihen vaaditaan useampaa älykkyyden lajia. ( W )

Tuntuu rauhoittavalta ja hyvältä, jopa turvalliselta lukea näin tyyntä ja selkeää ajatuksenjuoksua.

Yhtä lailla lohdullista on lukea tämän ammatin kummallisista vaatimuksista, iloista ja suruista, havahtua siihen miten samalla tavalla näitä juttuja käymme kaikki läpi, hekin jotka ovat maamme tunnetuimpia ja näkyvimpiä kirjailijoita.

Kirjailija viettää suurimman osan ajastaan oman päänsä sisällä mistä seuraa väistämättä se, että mietimme todella paljon sitä millaisena tämän elämän ja maailman näemme ja koemme, analysoimme ihan kaikkea koko ajan, myös itseämme, koska kirjoitamme aina myös itsemme kirjoihimme. Joidenkin mielestä tämä saattaa olla outoa, itsekeskeistä ja raskastakin, ehkä myös ylellistä, minulle se on arkipäivää.

Ymmärrän, ettei kellot seisahdu. Ymmärrän, etteivät kaikki ihmiset, niin tutut kuin vieraat, pomppaa pystyyn riemusta ja kunnioituksesta ja ryhdy taputtamaan käsiään uskomattoman saavutukseni johdosta. Yritän itsekin suhtautua koko asiaan tällä tavalla tyynen rationaalisesti, suhteuttaa sen maailmankaikkeuden mittakaavaan. Mutta kuitenkin se on minun kirjani. Minä olen sen kirjoittanut, olen kirjani sisässä, ja siksi kirjan kohtalo ainakin hetken vaikuttaa elämääni, halusin sitä tai en. Perimmäinen tunne on yksinäisyys. Tunnen ja tiedän olevani seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan niin helvetin yksin, eikä yksinäisyyteni ole kirjoittamisen enimmäkseen lempeää ja hyvänlaatuista yksinäisyyttä vaan jotain pahempaa: julkista yksinäisyyttä, jota juuri kukaan ei edes ymmärrä ja joka siitä syystä on aivan erityisen yksinäistä. Se on naurettavaa. Vihaan sitä. Enkä sitten kuitenkaan niin paljon, että olisin kirjoittamatta välttyäkseni siltä. (I)

Koska pidän valtavasti molempien kirjailijoiden tavasta kirjoittaa, oli kyseessä sitten romaani, novelli tai kolumni, minä pidän valtavasti myös näiden kirjeiden äänestä ja tunnelmasta. Vaikka Itkonen ja Westö ovat kirjoittaneet nämä kirjeet tilaustyönä ja tietoisina siitä, että ne julkaistaan ja luetaan, on sävy silti (hieman kankean ja varovaisen tunnustelevan alun jälkeen) henkilökohtainen ja avoin. Halu kuulla toisen ajatuksia ja jakaa omiaan huokuu jokaiselta riviltä, tarve jakaa elämää, joka välillä on vaan niin yksinäistä ja helvetin monimutkaista, kuten Itkonen toteaa. Ajan kuluessa ystävyys ja luottamus syvenee, ja se on lukijalle palkitsevaa, aivan kuin he unohtaisivat, että jossain vaiheessa kirjeet muuttuvat julkisiksi. Luottamuksen ilmapiiri lisää rohkeutta kirjoittaa enemmän ja se taas lisää kirjoittamisen, ja lukemisen, iloa.

Kirjeistä välittyy hauskasti myös kummankin kaunokirjallinen ääni. Westön polveileva ja lämmin, historiallisia anekdootteja ja yksityiskohtia taiten viljevevä kerronta, Itkosen voimakkaaseen nostalgiaan ja herkkyyteen taipuva, paikoin ihmeellisen kirkkaita lauseita sisältävä tyyli.

Mutta sitten.

Esille nousee myös aiheita, jotka jo lähtökohtaisestikin ovat tunteita herättäviä, kuten #metoo-liike, feminismi ja kulttuurinen omiminen, ja olenkin nopeasti hieman varuillani, mitä jos joku sanoo nyt jotain hölmöä tai kauheaa, mitä jos olemmekin näistä valtavan tärkeistä kysymyksistä eri mieltä? Pian huomaan olevani ärsyyntynyt, pettynytkin. En haluaisi olla, mutta olen. Itselleni vaikeita kohtia on vain muutama, mutta en voi olla nostamatta niitä esiin, niin tärkeistä asioista on mielestäni kysymys, ja hieman ihmettelen sitä, että mikään näistä ei ole yhtä blogikirjoitusta lukuunottamatta noussut esiin vaikka kirjasta on kirjoitettu todella paljon.

 

Nyt ajattelen keskustelua kulttuurisesta omimisesta. Ymmärrän kannatettavan pyrkimyksen äänien kirjon laajentamiseen. Kirjailijana en kuitenkaan voi muuta kuin puolustaa kirjailijan vapautta kirjoittaa mistä ja kenestä tahansa. Jos nyt oikein julmasti sanon, kirjallisuuteen siirrettynä koko keskustelu on täysin turha. Autenttinen kokemus on vahvuudessaan ylittämätön. Lukija tunnistaa sen aina. (I)

Minun mielestäni keskustelu kulttuurisesta omimisesta, oli konteksti mikä tahansa, ei ole missään nimessä turha. Keskustelu kulttuurisesta omimisesta on kenties parasta ja virkistävintä mitä suomalaisessa kirjallisuudessa on viime vuosien aikana tapahtunut. Toimittaja ja kirjailija Koko Hubaran helmikuussa 2016 blogissaan julkaisema teksti Othe(i)ron (ja varsinkin sen jatko Othe(i)ron II) oli täysin poikkeuksellinen keskustelunavaus. Ja kerrankin kirjallisuudesta (edes hetken aikaa) oikeasti myös keskusteltiin. Oltiin puolesta ja vastaan. Oli mielipiteitä ja näkemyksiä. Itkosen tavoin minäkin aluksi hämmennyin, enkö enää saisikaan kirjoittaa mistä halusin?, kunnes pian tajusin, että siitä ei ollut, tietenkään, kysymys. Vaan siitä, että me, länsimaalainen valkoinen hyvintoimeentuleva keskiluokka, havahtuisimme omaan valtavaan tilaamme; omaan ääneemme, joka on kaikunut ja kaikuu aina vain kaikkialla, ja ennen kaikkea antaisimme sitä tilaa ja ääntä kaikille muillekin. Kyse ei mielestäni ole siitä, että kulttuurisesta omimisesta huolestuneet eivät usko fiktioon, vaan siitä, että he haluavat itse kertoa oman tarinansa, oman fiktionsa, mutta aika todella monelle heistä se on ollut, ja on yhä, mahdotonta, toisin kuin vaikkapa Juha Itkoselle tai minulle. Ei auta että autenttisen kokemuksen tunnistaa aina, jos sen kertomiselle ei anneta mahdollisuutta. Kuten Hubara kirjoittaa:

”Jos tarjolla on vain yksi tarina, jonka kertoo etuoikeutettu ihminen valta-asemasta käsin samaan aikaan, kun täällä marssitaan kaduilla sen puolesta, ettei tänne tulisi meitä enempää; samaan aikaan, kun meitä yritetään systemaattisesti vaientaa; samaan aikaan, kun meitä ei rohkaista yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä; samaan aikaan, kun meidän suomenkieltämme ei pidetä arvokkana, ollaan ison ongelman äärellä.”

Ja kyllä, tarjolla on toki muitakin tarinoita, mutta kenellä on tila, oikeus ja vapaus valita niistä mikä tahansa? Vastaus vaatisi tietenkin paljon, paljon enemmän analysointia kuin yhden blogitekstin tai kirjan verran, ja se löytyy varmasti jostain muualta kuin yksittäisten kirjailijoiden teoksista, kuten esimerkiksi pienen maamme suhteellisen lyhyestä kirjallisuushistoriasta, koulutuksen rakenteista ja poliittisesta ilmapiiristä, mutta olen silti sitä mieltä, että kysymystä on voitava tarkastella myös yksittäisenkin teoksen kautta, kuten Hubara teki. Tärkeintä on, että aiheesta vihdoin keskustellaan.

 

Edellisen kaltainen, hämmentävänkin kärkäs sävy värittää paikoin Itkosen kirjeitä, tavalla tai toisella. Siinä missä hän kirjoittaa hurjan kauniisti, osuvasti ja hellästi perheestään, ajankulusta ja keski-iän sävyistä, liittyy lähes kaikkeen yhteiskunnalliseen jokin uhmakkuus, ja myös jokin ahdistus, joka oman kokemukseni mukaan tuntuu olevan tällä hetkellä monelle miehelle ominaista.

Itkonen vastustaa seksuaalista häirintää ja kannattaa tasa-arvoista yhteiskuntaa. Hyvä. Mutta silti hän myös huomauttaa, että liike on tehnyt hänen oman olonsa epämukavaksi ja hämmentyneeksi. Ja mitä tässä nyt sitten saa sanoa vai saako sanoa mitään. Kun en minä ole tehnyt mitään. Ei kaikki miehet ole. Välillä meno tuntuu melkein lynkkaamiselta.

Ymmärrän, että liikkeen nimissä tapahtuneet törkeät ylilyönnit saattavat ahdistaa ja uuvuttaa ja ne ovat minustakin väärin, mutta pohjimmiltaan tämä on ihan yksinkertainen asia: jos olet käyttäytynyt fiksusti ja kunnioittavasti, hyvä, käyttäydy jatkossakin ja kehoita muitakin toimimaan samoin. Jos et ole, pyydä anteeksi ja muuta toimintatapojasi.

 

Valta-asetelma on yhteiskunnassamme ollut todella pitkään, ja on monin paikoin yhä, ihan päin helvettiä ja se on syytä korjata. Asioiden korjaaminen on väistämättä raskasta ja äänekästä, ja vaatii rohkeutta. Vaatii todella, todella paljon rohkeutta nousta sortajaansa vastaan, kertoa (yksin tai joukkona) julkisesti nöyryyttävistä, kipeistä, pelottavista ja henkilökohtaisista asioista, uhmata iänikuisia valtarakenteita.

Päästään ohjaaja Aku Louhimieheen.

Asiasta ei ole epäilystäkään. Louhimiehen ohjausmetodit ovat olleet kyseenalaisia ja hän on käyttänyt valta-asemaansa väärin. Naisnäyttelijät ovat olleet lähtökohtaisesti heikommassa asemassa kuin miehet. Kuitenkin yhteistyöstä Louhimiehen kanssa on joillakin näyttelijöillä ja elokuva-alan työntekijöillä varmasti myös myönteisiä kokemuksia. […] Kohun ollessa kuumimillaan myönteisten tai edes neutraalien Louhimies-kokemusten tuominen julki olisi kuitenkin vaatinut entisiltä työtovereilta huomattavaa siviilirohkeutta. […] Yllättävän harva Louhimiehen miespuolinenkaan ystävä edes yritti. (I)

Otetaan esimerkki:

On pieni kylä. Aina tiistaisin ja torstaisin Matti Mattinen ajaa keskellä kylää pitkin poikin kännissä ja aiheuttaa toistuvasti vaaratilanteita muille kyläläisille. Eräänä päivänä he, joiden päälle Mattinen on ajanut, joita on autollaan töytäissyt, joille on ohi ajaessaan solvauksia huutanut ja/tai päälle sylkenyt, saavat tarpeekseen ja vihdoin uskaltavat korottaa ääneensä ja sanoa että nyt muuten loppuu tämä paska ja kirjoittavat paikallislehteen laajan kirjoituksen aiheesta jonka seurauksena Mattiselta lähtee lopulta ajokortti hyllylle. Miten Mattisen käytöstä ja tekoja muuttaisi se, että hänen ystävänsä kirjoittaisivat jutulle vastineen, jossa kertovat että keskiviikkoisin Mattinen kyllä ajoi aina selvinpäin ja onhan hänelläkin perhe ja ura ja miten niiden nyt käy? Tekeekö se hänen teoistaan jotenkin vähemmän vääriä, enemmän oikeita? Eikö se haittaa, että ajaa tiistaisin kännissä jonkun päälle jos keskiviikkosin ajaa selvinpäin eikä osu kehenkään ja tekee illalla lapsille makaronilaatikkoa?

Mitäpä jos Mattinen ei alunperinkään olisi käyttäytynyt kuin itsekäs kusipää? Onko oikeasti tärkeämpää tai kiinnostavampaa pohtia miten Mattinen kaiken keskellä jaksaa kuin sitä miten he, joihin hänen autonsa on osunut?

En voi olla ajattelematta, että jos on tällainen todella näkyvä alusta, josta käsin omia näkemyksiään ja ääntään tuoda esille, niin miksi valitsee esimerkiksi Louhimiehen oikeuksien eikä hänen tekojensa kohteiden puolustamisen tai #metoon ylilyöntien eikä sen arvokkuuden tarkastelun? Sen pohtimisen, että saako enää sanoa mitään kun koko ajan kuitenkin sanoo? Koska on miehilläkin vaikeaa ja tunteet? Koska on miehiä, jotka kohtelevat naisia hyvin ja pelkäävät toisia väkivaltaisia miehiä? Koska on paljon miehiä, jotka ovat kohdanneet väkivaltaa ja kärsineet siitä todella paljon? Aivan varmasti on, mutta sen kaiken käsittelyyn miehet voivat perustaa oman kampanjan, #metoo-liike ei ole sitä varten.

Kritisoidessaan Koko Hubaran tekstiä Julistan #metoon päättyneeksi Itkonen (ja osittain myös Westö) kuitenkin ihmettelee Hubaran ehdotusta jossa hän pyytää ”miehiä käynnistämään kampanjan, joka näyttää miksi he ahdistelevat naisia ja joka tarjoaa apua miehille sen lopettamiseksi.”

En voi käynnistää kampanjaa, jossa kerron, miksi teen asioita, joita en tee. […] Ajatus miesten yhteisestä kampanjasta ja solidaarisesta vertaistuesta on naiviiudessaan miltei liikuttava.

Miksi? Asiat muuttuvat vain kun niitä muutetaan.

Juuri tuollaista(kin) liikehdintää kaivattaisiin, jotta lisää keskustelua syntyisi. Ja vaikkei olisi itse mitään väärää tehnyt tai sanonut, voi hyvän asian puolesta silti taistella. Kyllä #metoo-kampanjan äärellä on puhunut moni nainenkin, joka ei itse ole kokenut häirintää mutta on nähnyt tai kuullut sitä tapahtuvan. Koska jos jollain, niin sillä on merkitystä missä, miten ja miksi äänensä korottaa; mitä kukakin meistä tekee sillä vallalla mitä meillä on.

Miehet jotka vihaavat naisia ovat valtava ongelma, ja ihmiskunnan pitäisi ratkaista se ongelma. ( W )

 

Kuten sanoin, en osannut lainkaan odottaa tällaista, näin voimakasta kuohuntaa ja erimielisyyttä. Ja samalla, kaiken edellisenkin rinnalla, kirja oli minusta alusta loppuun kiinnostava ja paikoin myös koskettava. Mietin paljon Itkosen ja Westön tunteita suhteessa omiin vanhempiinsa ja lapsiinsa. Aistin miten ison, henkilökohtaisen askeleen Westö on ottanut kirjoittaessaan omasta äidistään ja avuttomasta hädästään tämän sairauden edessä. Arvostin sitä miten vähäeleisen lämpimästi hän kertoi terapian tuomasta avusta, miten vapauttavaa se oli, miten tärkeää tuollainen puhe (yhä edelleen, varsinkin lähes kuusikymppisen miehen suusta kuultuna) on.

Melkein kaikissa kirjeissä miehet puivat myös ilmastonmuutosta mutta jostain syystä ei muodostunut minulle kovin merkittäväksi osaksi. Ilmastonmuutoksesta puhutaan niin valtavan paljon, ja hyvä niin, mutta olemme jo siinä pisteessä missä puheilla ei ole enää väliä, vain teoilla on. Ehdottomasti yksilön tasolla mutta ennen kaikkea yhteiskunnan tasolla.

 

Tämän tekstin pituus kertoo toki paljon kirjasta, sen rehellisyydestä ja intensiteetistä, mutta myös minusta. Keskustelin aiheesta ystäväni kanssa, ja tajusin että omaa lukukokemustani on varmasti sävyttänyt se odotushorisontti mikä minulla oli. Ajattelin, että kun kaksi kirjailijaa, joiden kirjoilla on läpi aikuisikäni ollut minuun iso vaikutus, pystyvät he käsittelemään myös tätä aikaa jossa elämme tavalla, joka puhuttelee, lohduttaa ja ilahduttaa minua yhtä lailla. En ollut varautunut siihen, että hetkittäin voisi käydä myös päinvastoin. Ja myönnän, että paikoin minunkin on vaikea käsitellä esimerkiksi #metoon samaa kritiikkiä, niin puolustavasti ja tunteella siihen suhtaudun, vaikka ymmärränkin, että ihan jokaista yhteiskunnallista liikettä on voitava tarkastella myös kriiittisesti.

Ei varmasti ole ollut helppoa asettaa itseään, henkilökohtaisia kokemuksiaan ja ajatuksiaan tällä tavoin muiden arvioitavaksi, yrittää tarkastella aikamme suurimipia kysymyksiä ja haasteita oman elämän rinnalla, paljastaa omia heikkouksiaan ja epävarmuuksiaan. Minä mietin sitä päivittäin, miten pientä, outoa ja noloakin se on, tuskailla vaikkapa henkilöhahmojen, kolumnin, väsymyksen tai vanhenemisen äärellä, kun samaan aikaan toisaalla kaikki maailman koalat palavat hengiltä, Trump saatetaan valita uudestaan presidentiksi, ilmasto lämpenee aina vain nopeammin ja Syyrian sota jatkuu ikuisesti, ja silti juuri sellaista hämmentävää, noloa, kiehtovaa ja arkista tasapainoilua se on, elämä kaikkineen. Ja sen kuvaamisessa Itkonen ja Westö onnistuvat hienosti.