musta vyö

 

Ensimmäinen ulkomaailmaan liittyvä merkintä kalenterissani oli lokakuun lopulla, jo keväällä sovittu kirjastovierailu. Päätin hoitaa keikan ja siis teeskennellä sitä kirjailijaa, joka olin keväällä ollut, mennä ja puhua tavalliset asiani ja jättää puhumatta nämä uudet asiani ja varsinkin sen asiani, että en enää kirjoittanut enkä lukenut vaan kuljin rannoilla ajattelemassa hukuttautumista.

 

Huumori on vaikea laji, ehkä vaikein kaikista. Ei ole syytä vertailla, mutta silti. Varsinkin kirjallisuudessa. Olen melko varma, että niitä kirjoja joiden äärellä olen aidosti nauranut ääneen, on alle kymmenen. Toki tämä on myös makuasia, millaisten kirjojen äärelle hakeudun, mutta silti.

Ja mikä sitten on kenellekin hauskaa. Kenties tuo alun sitaatti Petri Tammisen romaanista Musta vyö ei naurata monia, ehkei ketään. Minä kuitenkin purskahdin ratikassa ihan kunnolla nauruun. Kuvatussa hetkessä on jotain niin surullista ja koomista yhtä aikaa. Oikeastaan sellainen tämä romaani on alusta loppuun. Ihmistä aika ankarastikin tarkkaileva ja tutkiva, silti sille varovasti ja lempeästi naurava.

 

Kirjailijan isä kuolee. Seuraa tumma ajanjakso, lähes musta. On käytävä läpi itse kuolema ja sen arkiset järjestelyt, on opeteltava elämään ilman isää, riisuttava lapsuus yltä, aikuistuttava. Mutta kuolema on niin syvä ja lopullinen, ja kirjailija pelkää kaikkea muutenkin, elämää ehkä kaikista eniten. Joten siinä hän sitten on, keskellä surua ja lamaannusta, outoja, kirkkaita, raskaita ajatuksia ja oivalluksia, keskellä kivun tiheää ja kummaa vellontaa, johon todellisuudelta kadota.

Selvin ja yksinkertaisin yön ajatuksista oli se, että isä oli ollut suuri puu ja että juuri sen vuoksi minä olin pieni puu. Ja että kun suuri puu kaatui, metsässä oli äkkiä paljon tilaa. Niin että tuuli vain kävi.

 

Minä en ole koskaan ollut masentunut mutta melankolian minä tunnen. Jokin suru on usein lähellä, iloakin tutumpi. Eikä se ole mitenkään paha asia, se vain on. Surun sävyissä on jotain mistä minun on aina ollut helppo saada kiinni, tunnistan ne omakseni. Ne eivät tunnu liian raskailta tai musertavilta, ne enemmänkin kertovat jotain sellaista mitä en halua ikinä ohittaa. Ehkä juuri sen vuoksi tällaiset romaanit osuvat.

Toki myös sen vuoksi, että Tamminen on valtavan taitava kirjoittaja. Lauseet ovat hiottuja ja täsmällisiä, useimmat sisältävät enemmän painoa kuin jotkut kokonaiset tarinat, kerronan rytmi on sulassa soinnussa kerrotun kanssa.

Mietin paljon miltä tällaista kieltä tuntuu kirjoittaa. Valita niin tarkkaan, varmasti myös karsia niin paljon, hioa ja hioa aina vain, miten hidasta sen on oltava. Mietin myös sitä, miten se paikoin muuttuu aavistuksen ärsyttäväksi, vähän niin kuin joskus Kari Hotakaisella, että kun jokainen lausi on helmi, alkaa niiden hohto sillä tavoin jonossa himmetä, että välillä siitä kontrollista voisi päästää edes hetkeksi irti. Mutta useimmiten se kantaa juuri sellaisena, vahvana ja kauas.

Ja samalla, yhä, minä ilahdun aina kun (vanhemmat) miehet näyttävät oman herkkyytensä. Se tekee hyvää. Heille, mutta myös maailmalle. Herkkyys on niin monisyinen – ja tahoinen voimavara, sitä ei tarvitse alleviivata, voima on herkkyyteen sisäänkirjoitettuna, ja silti siitä on tärkeä puhua. Siitä miten pieni voi olla valtavan suurta, elämä ihan lähellä kuolemaa, rakkaus osa yksinäisyyttä.

 

Marraskuu ei loppunut millään. Pelkäsin kuolemaa aina vain ja oli marraskuu, aina vain. Joten saatoin yhä hyvin yrittää jotakin juuri näin kaunista ja vaikeaa: Istua bussissa ja tuijottaa sateeseen. Kävellä kadulla. 

4 kommenttia artikkeliin ”musta vyö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s