vegaanihaaste

 

Osallistuin tammikuussa vegaanihaasteeseen. Ruokavalioni on jo pidemmän aikaa ollut lähellä vegaanista ja ajatus täyspäiväisyydestä kiinnosti. (Kirjoitin ensin täyspäisyydestä haha!) Ilmaston, eläinten ja toki myös oman olon vuoksi. Lisäksi syksyllä lukemani Suvi Auvisen Lihan loppu avasi silmiä ihan uudella tavalla:

Jo kolme viikottaista kasvisruokapäivää pitämällä yksilön hillijalanjälki pienenisi viisi prosenttia vuodessa. Säästö vastaa 2800 autoilukilometriä.

 

Normaalisti syön kalaa kerran viikossa, juustoa ja voita leivän päällä ja silloin tällöin suklaata. Kahvissa käytän kauramaitoa, muroissa lehmänmaitoa, jogurtit ovat soijapohjaisia. Kananmunaa syön ehkä kerran kuussa. Työhuoneelle ostan usein valmisruokia, keitoissa on varmaan aika usein käytetty kermaa.

Ajattelin, ettei muutos olisi kovin iso. Se oli, ja ei ollut.

Jo kolmantena päivänä olin kylässä, jossa tarjottiin lohipastaa. En kieltäytynyt syömästä. Se, että jo valmistettu ruoka menisi vegaaniuden takia roskiin, olisi aivan idioottimaista. Viikon lopulla söin kylässä jäätelöä ja vasta illalla kotona havahduin että ai niin, se haaste, ei olisi pitänyt. Poikkeuksellisesti olin tammikuussa kahtena viikonloppuna hotellissa, perheen kanssa Hangossa ja miehen kanssa Porvoossa, molemmilla kerroilla söin aamiaisella munakasta koska en vaan halunnut olla syömättä. Olin ystävän kanssa sushi-lounaalla ja söin vähän kalaa. Olin veljeni kanssa synttäri-illallisella ihanassa ravintolassa ja söin alkuruoaksi kalaa. Olin mieheni kanssa ravintolassa ja söin blinejä koska rakastan blinejä yli kaiken. Söin pari kertaa (joulusta jäänyttä) suklaata ja (miehen ostamaa) voita leivän päällä.

Koko kuukauden pidin kiinni siitä, että ruokakaupasta en osta mitään ei-vegaanista.

Jos tämän kaiken ajattelisi numeroina, voisi ehkä sanoa että onnistuin haasteessa noin 80%, aika hyvin siis.

En missään vaiheessa ajatellut asiaa fanaattisesti, vaan nimenomaan haasteena. Mikä olisi helppoa, mitkä tilanteet yllättäisivät, mitä kaipaisin, haluaisinko kuukauden päätyttyä jatkaa samoin?

 

Helpointa oli ehdottomasti se, että vegaanius on nykyään tosi helppoa. Kaikki, tai ainakin kaikki mitä olen itse tottunut syömään, on korvattavissa vegaanisilla vaihtoehdoilla, jotka ovat vielä hyviä. Kiinnostavaa on myös se, miten nopeasti makuaisti tottuu ja millä tavoin elimistö kertoo tarpeistaan. Jo parin viikon jälkeen ajatus tavallisesta maidosta vaikkapa muroissa tuntui tosi tunkkaiselta. Samoin juusto leivän päällä muuttui jotenkin raskaaksi ja tahmeaksi. Kalaa teki mieli mutta koko ajan vähemmän. Sen sijaan melkein himoitsin esimerkiksi linssejä, pähkinöitä ja avokadoa, asioita joita en ole koskaan ennen edes kaivannut vaikka olenkin aina syönyt. En tosiaan syö kananmunaa juuri koskaan mutta nyt sitäkin teki yhtäkkiä mieli.

Vaikeinta olikin ehkä yksinkertaisesti se, että itseltä piti kieltää asioita. Punaisen lihan jättäminen muutamia vuosia sitten pois oli helppoa koska halusin jättää sen pois (enää en oikeasti voisi kuvitellakaan syöväni pihviä tai kanaa, pelkkä ajatuskin on ihan kummallinen). Mutta suklaata, voita ja kalaa minä haluan syödä. En ole koskaan elämässäni ollut dieetillä ja ensimmäistä kertaa ymmärsin miksi se voi olla vaikeaa: on yksinkertaisesti tosi tylsää kieltää itseltään jotain mitä haluaa, eikä kai kukaan halua elämän olevan tylsää. Mutta: asioihin voi tottua eikä tottuminen itsessään tunnu miltään. Yhtäkkiä sitä vaan huomaa tottuneensa kauramaidon tai vegaanisen suklaan makuun. Vegaaninen suklaa ei ole sama kuin fazerin sininen muttei sen tarvitsekaan olla. (Vaikein koko haaste oli nimenomaan herkkujen kannalta. Söin elämäni ensimmäistä kertaa raakakakkua ja se oli tosi hyvää ja, toisin kuin suklaa, ei oikein edes verrattavissa mihinkään muuhun. Toisaalta en kyllä ikinä muutenkaan syö kakkuja tai leivoksia, joten olen ehkä vähän jäävi analysoimaan. Mutta siis, sokeria teki huomattavasti enemmän mieli kuin yleensä.)

Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin olevani myös aidosti kiinnostunut siitä, mitä ravintoaineita mikäkin ruoka sisältää. En joka päivä, mutta viikottain ainakin. Monelle tämä voi olla aivan itsestäänselvää mutta minulle ei. Minulle ruoka on lähtökohtaisesti epäkiinnostava asia ja tuntui hyvältä miettiä sitä juuri oman terveyden ja jaksamisen kannalta, ja yhtälailla myös nauttia siitä aivan eri tavalla. On hullua miten hyvältä oivariini maistuu tuoreen lämpimän leivän päällä kun sitä syö pari kertaa kuussa; arkisesta tuleekin ihmeellistä.

Ja miten hyvä mieli tästä tulee! Siis siitä, että tekee eettisesti oikeita valintoja, että pysähtyy miettimään omia valintojaan ja tarkastelmaan niiden vaikutusta sekä ympäristölle että omalle keholle. Tämä onkin ehkä asia jota minun on (toistuvasti) vaikein ymmärtää, että mikseivät kaikki ihmiset halua tehdä näin, uskoa että niillä omilla teoilla ja valinnoilla on merkitystä. Miten ärsyttävää se on kun joku vaikkapa kommentoi (kritisoi) toisen vegaaniutta sillä, että joojoo mutta tiedätkö miten paljon vettä yhden avokadon kasvattamiseen kuluu? (puoleen kiloon menee noin 300 litraa) Niin kuin se avokado olisi ainoa vaihtoehto tai niin kuin sitäkään tarvitsisi syödä joka päivä tai viikko. Miten hienoa se olisikaan, kun jokainen meistä miettisi omia valintojaan sen verran, että haitalliset tekijät edes puolittuisivat. Elämme sellaisen yltäkylläisyyden keskellä, että se on kenelle tahansa mahdollista, helppoakin. Laiskuus tai välinpitämättömyys ovat toki sitten asia erikseen.

Koska niillä valinnoilla on merkitystä. Esimerkiksi:

Jos lasketaan kaikki tammikuun Vegaanihaasteeseen ilmottautuneet, niin vähintään 693 000 elämää säästyi tammikuun aikana. Luvut eivät toki suoraan näy siten, että eläimiä tapettaisiin tai tuotettaisiin vähemmän, mutta ajan myötä kysynnän lasku näkyy myös vähentyneenä eläintuotantona ja luonnonvaraisten eläinten tappamisena. Vaikka muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, voi vegaaninen elämäntapa mahdollistaa muutoksen henkilökohtaisella tasolla hyvinkin nopeasti. Voimme suhtautua muihin eläimiin kunnioituksella ja nähdä ne tuntevina ja tietoisina olentoina, emmekä makkarana tai jonakin muuna hyödykkeenä.

…

Kaikki haasteeseen tammikuussa ilmoittautuneet yhteenlaskettuina ovat säästäneet 1470000 kuutiometriä vettä.

Foodwatchin arvion mukaan hiilidioksidipäästöjä säästyi määrä, joka vastaisi autolla ajamista 344 kilometrin verran. Jos lasketaan kaikki haasteeseen tammikuussa osallistuneet, hiilidioksidipäästöjä säästyi määrä, joka vastaisi 7 224 000 kilometrin autolla ajamista (eli 180 kertaa maapallon ympäri).

…

Kasviperäiseen ruokavalioon siirtymällä on mahdollista myös tukea globaalia tasa-arvoisuutta. YK:n mukaan juuri kasviperäiseen ruokaan siirtyminen on oleellista ihmisten nälänhädän poistamiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ympäristöongelmat ja tehoton planeetan resurssien käyttö ovat suoraan kytköksissä inhimilliseen hätään.

 

Haasteen, kaiken sen myötä tulleen informaation ja oman kokemuksen myötä jäi olo, että haluan jatkaa, ja nimenomaan samalla tavalla kuin koko kuukauden. Pääpaino vegaaniudessa mutta täysin ehdoton ei tarvitse olla. Ja yhä enemmän haluan opetella olemaan kiinnostunut ruoasta, sen vaikutuksista ja mahdollisuuksista. Tämä on vaikein osio, mutta aion yrittää. Hyvänä moottorina on toiminut myös se, että haaste on herättänyt perheen kesken keskustelua aiheesta, ruoasta ja sen alkuperästä ja vaikutuksista, ja seitsemänvuotiastakin kiinnostaa se miksi joku on kasvisyöjä ja toinen ei, mitä kaikkea siihen liittyy. (Meillä lapset ovat koulussa ja päiväkodissa sekasyöjiä mutta kotona on kaikilla kasvis-kalaruokavalio. Saavat sitten isompina itse päättää mitä syövät ja miksi.) Myös mieheni, joka on aina syönyt paljon lihaa, on tässä ohessa muuttunut paljon lähemmäksi kasvissyöjää. Kauramaito on kyllä edelleen ehdoton ei.

 

Olen muutenkin tämän vuoden aikana miettinyt paljon kulutusasioita ja valintoja ja mihin kaikkeen ne liittyvät. Luin Anna Piiroisen superhyvän tekstin lentämisestä ja vaikka poden aivan valtavaa matkakuumetta, kaipaan ihan hulluna sellaista suurkaupunkien aamuille ja illoille tyypillistä hyrinää ja väreilyä, tietynlaista tuoksua joka kietoo sisäänsä, totesin että kun en ole nyt vähän yli kahteen vuoteen lentänyt en aio lentää jatkossakaan. Ei niin etten ikinä koskaan enää lentäisi, mutta ehken ainakaan tänä vuonna.

Muutokseen sysäsi pieni valaistuminen. Eihän minun tarvitse luopua matkustamisesta, minun tarvitsee vain luopua lentämisestä. Jollain tasolla alkoi myös ärsyttää se, että aivan kynnelle kykenevät ihmiset sanoivat kerta toisensa jälkeen, ettei se olisi mahdollista.

Ensi viikolla lähdemme yöjunalla Lappiin, odotan sitä tosi paljon. Matkustamista ja lunta. Onneksi mielentilakin on juuri nyt sellainen, että kaipaan kunnollista talvea enemmän kuin lämpöä. Tuntuu myös hyvältä puhua lapsen kanssa siitä, miksi menemme junalla emmekä lennä, kasvattaa hänet ajattelemaan, että lentäminen on jotain arvokasta ja harvinaista.

Ei minulla ole harhakäsitystä siitä, että muutamalla lentämättä jättämiselläni olisi mitään merkitystä. Ennemminkin ajattelen, että jos yhä useampi meistä nyt kynnelle kykenevistä lähettää tätä signaalia, maailma (talous, teknologia, poliittiset päättäjät) pikkuhiljaa reagoi. Jos me sinnikkäästi matkustamme junalla vaikka se olisi vielä hankalaa ja hidasta (ainakin yhtenäisen lipunostomahdollisuuden puuttumisen takia), kalusto kehnoa, yöjunayhteydet lakkautettu, niin ennen pitkää tilanne paranee kysynnän lisääntyessä. Olisi ainakin vaihtoehtoja! Seuraavan aallon olisi helpompi hypätä mukaan. Lentoyhtiöille tulisi paineita kehittää vähäpäästöisiä ratkaisuja.

 

Viime vuonna ostin uutena talvitakin, farkut ja mekon, tänä vuonna Lappia varten toppatakin- ja housut ja villakerraston. Kirppareilta olen ostanut pari mekkoa ja paitaa. Lapsille ostamme nykyään kaiken paitsi alusvaatteet ja kengät käytettyinä. Inhoan vaatekauppoja ja ylipäätään asioiden ostamista. Ehkä koska minulla ei ole paljon rahaa enkä ikinä löydä mitään ihanaa haha. (Melkein naurattaa se ajatus, että piristääkseni itseäni menisin vaatekauppaan ja ostaisin jotain. Se olisi enemmänkin jokin rangaistus.)

Mutta: kyllähän minäkin hommaan esimerkiksi lisää kirjoja vaikka hyllyt ovat jo täynnä luettuja ja lukemattomia (onneksi niitäkin kuitenkin koko ajan maltillisemmin, kaikkea kun ei vaan ole pakko omistaa). Että ymmärrän kyllä sen halun ja tarpeen, minulla se vain kohdistuu toisaalle. Mutta niin, kyllä siitäkin tulee hyvä mieli ettei kaappi ole täynnä pariin kertaa käytettyjä hameita, (liian) edullisia paitoja, alelöytöjä tai heräteostoksia. Ehkä kirja on kuitenkin ekologisempi ja eettisempi vaihtoehto kuin kympin t-paita tai kuudes musta arkimekko viiden samanlaisen joukkoon. Ehkä. Toivottavasti.

Sanoisin siis, että kaikista parasta tammikuun haasteessa oli se, ettei se liittynyt ”vain” ruokaan, vaan avarsi omaa ajattelua moneen suuntaan, teki olon että omilla valinnoilla on merkitystä, että asiat saattavat tuntua monimutkaisilta tai vaikeilta eivätkä sitten olekaan. Että niin kauan kun ihmiset miettivät, välittävät ja keskustelevat, on olemassa toivoa. Se on tämän oudon syksytalven ja monien lohduttomien uutisen varjossa tärkeää.

Ps. asiaan liittyen ote ihanan, nerokkaan Joaquin Phonenixin Oscar-puheesta:

Mielestäni yhteytemme luontoon on katkennut, ja moni meistä syyllistyy itsekeskeiseen maailmankuvaan, siis ajatukseen, että olemme maailmankaikkeuden keskipiste. Menemme luonnon maailmaan ja ryöstelemme sen varallisuuden.

Kuvittelemme, että meillä on oikeus keinotekoisesti siementää lehmä ja kun hän synnyttää, varastamme hänen vauvansa, vaikka hänen epätoivon ja tuskan huudoistaan ei voi erehtyä. Ja sitten otamme hänen maitonsa, vaikka se on tarkoitettu hänen varsalleen ja sekoitamme sen kahviimme tai muroihimme.

Me pystymme parempaan jos vain haluamme.