pikku naisia

Kuulun heihin, joille Louisa May Alcottin romaani Pikku naisia, kertomus neljästä siskoksesta ja heidän kasvustaan tytöistä naisiksi 1860-luvun Amerikassa, on yksi rakkaimmista romaaneista koskaan. Tai oikeastaan se on vielä enemmän: Pikku naisia ja sitä seuranneet teokset aina Viimevuotisiin ystäviimme saakka, ovat vaikuttaneet minuun aivan valtavasti, sekä ihmisenä että kirjoittajana.

Muistan edelleen täysin kirkkaasti miten istun mökkimme rappusilla, olen kaksitoistavuotias ja luen tarinan viimeiset rivit, luen ne uudestaan ja uudestaan, ja purskahdin epäuskoiseen itkuun. Ensimmäistä kertaa olen todella elänyt ja hengittänyt kaikkea minulle kerrottua, tullut osaksi tätä fiktiivistä perhettä, ja nyt se on loppu, en tapaisi heitä enää koskaan. Hitaasti ymmärrän mikä ihmeellinen ja sydämen särkevä valta kirjailijalla on, luoda kokonainen maailma ja tarinat sen sisällä, ja sitten vain vetää esirippu sen kaiken eteen, hyvästi.

Tämän valossa en varmastikaan ole reiluin mahdollinen katsoja kirjasta tehdyille elokuville, katse on niin vaativa, täydellisyyttä odottava. Siitä huolimatta rakastin koko sydämestäni edellistä, vuonna 1994 ilmestynyttä Gillian Armstrongin versiota, ja uskalsin odottaa paljon myös tältä uusimmalta, Greta Gerwigin ohjaamalta. Olen pitänyt Gerwigin tyylistä ja rytmistä kertoa tarinaa hänen aiemmissa elokuvissaan, olen pitänyt hänen tavastaan kertoa tytöistä ja naisista. Näyttelijävalinnat vaikuttivat hyviltä, traileri oli lupaava.

Mutta.

Elokuva alku oli kankea ja silti oudon kiireinen, kaikki oli pelkkää juoksemista ja tanssimista ja kiljumista. Vartin jälkeen olin jo todella huolissani että en pitäisi koko elokuvasta yhtään. Sitten rytmi onneksi rauhottui, siskokset alkoivat päästä paremmin esiin, kuviin tulla kirkkautta.

Gerwig on valinnut tarinan merkittäviksi käänteiksi kaikki samat kuin edellisessäkin versiossa, mutta tuonut siihen oman kulmansa rikkomalla kronologian. Elokuvan alussa tytöt ovat jo aikuisia, lapsuuteen palataan takaumien, muistojen, kautta. Ratkaisu on varmasti tarkoitettu raikkaaksi mutta minulle se on elokuvan suurin ongelma. Esimerkiksi perheen toiseksi vanhimman tyttären Jo’n tie kirjailijaksi menettää kaiken jännitteen kun heti alussa tiedämme hänen onnistuvan tavoitteissaan, samaten hänen ystävyytensä naapurinpojan Laurien kanssa ja aikuisiän yllättävä rakastuminen Friedrichiin jäävät pinnallisksi, kun suhteet esitetään valmiina, jo olemassa olevina, niille ei anneta tilaa syntyä, kasvaa ja muuttua.

Pidän ajatuksesta, että fokus ei ole mahdollisissa tai mahdottomissa romansseissa vaan tyttöjen suhteessa toisiinsa ja heidän orastavassa naiseudessaan, mutta samalla heitä kuitenkin alati kuvataan (hyvin tyypilliseen tapaan) miesten katseiden kautta, ihaillen, arvottaen, toistuvasti heidän ulkonäköään kehuen.

Pinnalliseksi jää myös tarinan historiallinen kehys, Amerikan sisällissota. On tietenkin jokaisen oikeus tulkita tarinaa omalla tavallaan, mutta itselleni Pikku naisissa koskettavinta on aina ollut se, miten siskokset ikäänkuin luovat oman maailmansa talon ullakolle, esittävät näytelmiä ja kirjoittavat omaa sanomalehteään, rakentavan toisistaan ja toistensa kanssa suojan ulkopuolista maailmaa, todellisuutta vastaan. Gerwigin tulkinnassa sota on pelkkä lavaste, koriste melkein, jolla ei ole mitään painoa eikä merkitystä tyttöjen elämässä, kuten ei myöskään ole lähistöllä olevalla köyhällä perheellä.

Läpi elokuvan kerronta on siistiä ja söpöä, hallittua ja kilttiä, katson elokuvaa mielelläni mutten kertaakaan uppoa tai eläydy.

Mutta.

On myös paljon hyvää. Miljööt, puvut ja kuvat ovat silmää hivelevän kauniita, tyttöjen välinen kemia soljuu uskottavana ja vaivattomasti. Vaikka Jo on ollut minulle aina se rakkain sisko ja Saoirse Ronan tulkitsee hänestä elävän, villin ja ilmavan, nousee tällä kertaa ehdottomasti ja ihanasti yllättäen kiinnostavimmaksi Amy. Upean Florence Pugh’n esittämänä juuri Amysta huokuu se voima ja päättäväisyys, joka Alcottin kirjassa hehkuu koko tarinan tasolla alusta loppuun. Elokuvan parhaita kohtauksia ovat Amyn ja Laurien (taitava mutta harmillisen lapsekas, noin 14-vuotiaalta näyttävä Timothée Chalamet) keskustelut Pariisissa, Amyn katse ja ääni joka kasvaa ja kehittyy läpi elokuvan. Myös Bethin (Eliza Scanlen) kuolema on kuvattu kauniisti ja tehokkaasti, ja on itseasiassa ainoa hetki jolloin kerronnan ajallinen rakenne siirtymineen todella toimii. Siskoksista ohuimmaksi jää Meg, johon Emma Watson ei löydä mitään sävyjä eikä tunnetta.

Jotain uutta jo niin moneen kertaan kerrottuun Gerwig tuo Jo’n ja perheen äidin välisessä keskustelussa, jossa lempeä ja viisas äiti kertoo olevansa joka ikinen päivä vihainen. Yhtäkkiä äiti tuntuu enemmän ihmiseltä kuin koskaan ennen, huomaan ajattelevani että tietenkin, juuri näin, miten en ole tätä ennen ajatellut! Tässä olisi ollut hieno mahdollisuus laajentaa naiseuden ja äitiyden kuvaa pidemmällekin, mutta se jää ikävä kyllä käyttämättä. Naiseuden kuva tämä kuitenkin, onneksi, on. Siskosten tarpeet ja toiveet elää oman näköistä elämää, vapautua heille asetetuista rooleista ja löytää itse oma tiensä, oli se sitten perhe tai ura, ovat tälläkin kertaa tarinan pohjavirtaa, ja se ilahduttaa minua.

Minä rakastan tätä perhettä, sen voimaa, lämpöä ja avaruutta. Rakastan tarinan feminististä ääntä, johon en koskaan kyllästy. Rakastan ullakkoa, joka on täysi tytöistä, tarinoista ja elämästä. Rakastan sitä miten tarinasta loistaa kertomisen ja kirjallisuuden arvo. Rakastan ikuisesti.

Ja halusin niin kovasti rakastaa myös tätä elokuvaa mutta ei voi mitään.

Se oli paikoin todella ihana mutta ei kertaakaan koskettava. Jos kyseessä olisi ollut joku muu tarina, olisin varmasti lähtenyt elokuvasta tyytyväisena. Mutta koska kyseessä oli Pikku naisia, oli olo jotenkin tyhjä. Ei pettynyt mutta hämmentynyt. Miten tässä näin kävi, sittenkin?