Perintötekijät

 

Kukaan teistä ei ole missään vaiheessa kysynyt minulta tarinaani, ja se on ollut ja on edelleen minulle suuri suru.

 

Perheen vanhin tytär Bergljot on katkaissut välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa mutta isän kuolema murtaa hänen rakentamansa hauraan tasapainon. On kohdattava sisarukset ja äiti, on kohdattava kaikki se minkä on jättänyt taakseen. Mitä ei tietenkään ole jättänyt taakseen vaan se on kulkenut rinnalla kaikki vuodet, vienyt terapiaan, valvottanut öisin, salvannut hengityksen, murtanut sydämen.

 

Norjalaisen Vigdis Hjorthin uskomattoman taitava romaani Perintötekijät sukeltaa syvälle. Se on vimmainen, hengästyttävä ja repivä, kerros kerrokselta yhden naisen tarinan purkava. En muista koska olisin lukenut näin pakahduttavaa kertomusta siitä mitä ihmiselle tapahtuu kun häneltä viedään oikeus omaan tarinaan. Kun hän vuosikymmenten ajan kantaa sitä yksin harteillaan, tuntee sen painon jokaisessa hetkessä ja kohtaamisessa, ja ennen kaikkea tuntee miten sen painon olemassaolon kieltävät ne, joiden parissa hän on kasvanut, miten hänet kieltää se, jonka rakkautta ja hyväksyntää kaipaa eniten, oma äiti. Bergljotin yksinäisyys on niin täyttä, niin viiltävää, että lukeminen olisi paikoin mahdotonta, ellei Hjorth kirjoittaisi niin poikkeuksellisen hyvin. Kristallinkirkkaasti, kauheasti, lähes täydellisesti.

Koska alusta loppuun Hjorth onnistuu siinä mikä on kaikista vaikeinta mutta onnistuessaan kirjallisuutta parhaimillaan: kerrottu muuttuu osaksi tarinaa, kieli ja sen rytmi ovat yhtä kertojan kanssa. Murretun ja kielletyn ihmisen ääni on toisteista, pakahduttavaa, hiljaista, huutavaa, toisteista. Bergljot palaa lapsuuteen uudestaan ja uudestaan, hänen sanansa ja lauseensa yrittävät tavoittaa sen mistä kaikki alkoi, miten vaikeaa se on, miten kipeää se on. Hän oli vain lapsi, viisivuotias, ja kaikki särkyi. Hän oli vain lapsi mutta hänet särjettiin, hän on edelleen se lapsi vaikka onkin aikuinen, puoliso, äiti ja ystävä, hän ei pääse irti mutta hän yrittää, joka hetki.

 

Seisoimme kahvilan kaaoksessa ja mietimme. Pieni tyttö taapersi minua kohti ja hänen takanaan taapersi hänen äitinsä, kumartuneena tyttären ylle, kädet valmiina ottamaan vastaan, jos hän kaatuisi, niin kuin oman äitini oli täytynyt kulkea takanani silloin kun opettelin kävelemään, sellaista silloin on täytynyt olla, vaikka sitä oli vaikea kuvitella, äiti oli varmasti hyvä äiti silloin, herkkävaistoinen ja valpas, siitä oli nyt pitkä aika mutta kävelin edelleen, osasin edelleen kävellä.

 

Suuri kiitos kuuluu tietenkin teoksen suomentajalle Katariina Huttuselle, joka on onnistunut tavoittamaan tuon rytmin upeasti. Kovin hämmentävä on sen sijaan (ainakin ennakkokappaleessa oleva) Huttusen esipuhe, jossa hän kertoo miten inhosi kirjaa kun luki sen ensimmäisen kerran. Hänen oma lapsensa oli juuri tehnyt itsemurhan ja Hjorthin romaanin kertojaääni tuntui hänestä naurettavalta ja pikkumaiselta, minun menetykseni oli suurempi, minun suruni oli merkityksellisempi. Ymmärrän olosuhteet, akuutin surun, mutta en sitä miten hän kuitenkin jollain tapaa rinnastaa lapsensa kuoleman ja romaanin päähenkilön isän kuoleman. Tarkoitan, että minusta tämä ei ole lainkaan romaani kuolemasta, ei edes surusta, vaan romaani vaikenemisesta, rikoksesta, petoksesta. Ihmisen perimmäisestä oikeudesta tulla kuulluksi.

Minusta Bergljot ei myöskään ole kohtuuton tai kauhea tai lapsellinen. Päinvastoin, minä ymmärrän häntä täysin. Minä tiedän miten turhauttavaa on puhua, kysyä, huutaa niin ettei kukaan kuuntele tai vastaa, huutaa yksin. Miten yksinäistä on kantaa sisällään tarinaa jota kukaan ei ota vastaan. Läpi kirjan, sen jokaisen lauseen ja kohtauksen, minä ymmärrän häntä.

 

Romaani sai Norjassa aikaan suuren kohun sen omaelämäkerrallisuuden vuoksi ja mm. Hjorthin sisko kirjoitti oman kirjan ikään kuin vastineeksi. Hjorth on myöntänyt omaelämäkerralliset ainekset mutta toistuvasti myös sanonut kyseessä olevan romaani. Minulle totuudellisuus on tämän romaanin kohdalla aivan toissijainen asia, niin mielettömän hieno se on. Ainutlaatuinen. Se muistuttaa minua sellaisista teoksista kuin Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa, Alex Schulmanin Unohda minut ja Carolina Setterwallin Toivotaan parasta, teoksista jotka on kirjoitettu ytimestä käsin, sillä ainoalla tavalla mikä on ollut mahdollista. Jokaisesta teoksesta, joka on kirjoitettu koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

 

Kyse ei ollut yksittäisistä tapahtumista eikä valmiista kertomuksesta vaan loputtomasta tutkimusmatkasta, väistämättömästä kaivannosta joka oli täynnä oikosulkuja ja tahatonta vainoamista. Ja menetetyn lapsuuteni läsnäoloa, tämän menetyksen ikuinen paluu teki minusta selvän itselleni, osa olemassaolostani läpäisi jokaisen pienimmänkin tunteeni.

 

Vigdis Hjorth tulee toukokuussa vieraaksi Helsinki Littiin, odotan todella paljon. Kuten koko festivaalia, ohjelma on tänä vuonna aivan mahtava.

3 kommenttia artikkeliin ”Perintötekijät

  1. Kommenttini tulee ehkä vähän myöhässä, koska en seuraa sinua. Olen kuitenkin lukenut Perintötekijät ehkä useamman kerran kuin sinä, sekä alkukielellä että oman suomennokseni, ja minun näkökulmastani Perintötekijät on nimenomaan surukirjallisuutta. Sinulle se on jotakin muuta. Kustantamosta pyydettiin esipuhe jossa kerron siitä miten itse suomentajana ja omasta lähtökohdastani suhtauduin tähän työhön. Sinä olisit varmasti kirjoittanut toisenlaisen esipuheen. Toki tiedän suomentamisen ammattilaisena että on henkilökohtaiset aversiot on voitettava, jos aikoo ottaa työn vastaan. Tässä teoksessa hahmotin useita analogioita (kuten esipuheessa mainitsen, olen samanikäinen kuin kirjailija mutta käyttäydyn kuolemansurussa eri tavalla kuin kirjan kertoja, ja me molemmat olemme kirjoittaneet menetyksestämme, Hjorth pitkän linjan tunnustettuna kirjailijana ja minä aloittelijana jonka epäonnistuneen esikoisteoksen olet haukkunut pystyyn), ja nyt sain tilaisuuden kirjoittaa niistä. Ei ole lainkaan itsestään selvää että yksityiselämän tragedian jälkeen ja työkyvyn vaarantumisen uhalla kääntäjälle enää uskalletaan tarjota töitä joiden tematiikka tulee liian lähelle. Olisin myös itse voinut valita toisen linjan ja siirtyä suomentamaan vain keveitä ja viihteellisiä teoksia joissa ei vahingossakaan käsitellä masennusta, itsemurhaa, kuolemaa tai surua. En ole tehnyt niin.
    Minulle Perintötekijät on esimerkki siitä mitä kaikkea rumaa kuolemaan ja suremisen käytäntöihin pahimmillaan sisältyy. Tämäkin tarina osoittaa ettei ole olemassa puhdasta surua, muusta elämästä irrallista toimintaa. Kaikki mitä Bergljot tekee, sanoo, reagoi, muistaa ja kirjoittaa on hänen suruaan. Sureva näkee sen, surematon näkee jotakin muuta.

    Tykkää

    1. Hei Katriina, kiitos kommentistasi. Lukutapoja on tosiaan monia, kaikki me lähestymme tekstiä omista tulokulmistamme käsin, ja joskus tulkinnat poikkeavat vahvastikin toisistaan. Sen haluan sanoa, etten missään tapauksessa ole haukkunut pystyyn esikoisteostasi. Se on minusta monella tapaa todella hieno ja arvokas, kuten arviossanikin kirjoitin, kaunis ja tärkeä, ”hän kirjoittaa todella hyvin, paikoin upeasti. Hän kykenee tiivistämään oleellisen kirkkaaksi ja todeksi, luo toisteisuuden kautta tehokkaan kerrontamuodon joka osuu, kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.”

      Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Rajamaa – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s