muistiinpanoja

 

Katsoin Netflixistä Unorthodox-minisarjan. Se oli hyvä. Ei järisyttävä, mutta hyvä.

Vanhakantaisesta ortodoksijuutalaisuudesta ja sen kuristusotteesta pakenevasta Esther ”Esty” Shapirosta kertova tarina on ahdistava, toiveikas ja koukuttavasti rakennettu. 19-vuotias tyttö pakenee New Yorkista Berliiniin toiveissaan uusi elämä, vapaus. Tarina perustuu osittain Deborah Feldmanin omaelämäkerralliseen teokseen Unorthodox: The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots ja on yksityiskohdiltaan rikas ja tarkka. Vieraat uskonnot ovat minulle usein juuri sitä, vieraita, ja koen niiden lähemmän tarkastelun helposti liiankin raskaaksi ja turhauttavaksi, kaikki ne säännöt, tavat, kiellot ja koristeet tukahduttavat, esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ahdistuin todella paljon, mutta tässä juutalaisyhteisön elämä on kuvattu ilmavasti ja kiehtovasti, vain muutamissa kohdin tuli tunne, että oli käännettävä katse ja vedettävä oikein syvään henkeä.

Sarjan kantava voima on Estyä esittävä israelilaisnäyttelijä Shira Haas. Hän on hento, lähes lapsekas, mutta täynnä vimmaa ja voimaa, löytää katseeseensa upeasti Estyssä riehuvan pelon ja nälän. Neliosaisen sarjan voisi helposti katsoa yhdessä illassa.

 

Luin Philip Teirin Neitsytpolun.

Keski-ikää lähestyvän kirjailijan rakastuminen ja siitä seuraava avioero ja uusioperhe-elämä oli lähtöasetelmana kiinnostava, mutta vaitettavasti kirja ei oikein kantanut. Siinä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa, se oli sujuvasti kirjoitettu, paikoin hauska ja oivaltava, juuri keski-iän piirteitä ja sävyjä taiten kuvaava, mutta ei myöskään mitään sellaista mikä olisi mennyt ihon alle tai edes iholle. Lähes kirjaimellisesti.

Romaanissa tapahtuva rakastuminen on niin järisyttävä, että sen myötä Richard on valmis jättämään taakseen koko eletyn elämän, avioliiton ja perheen ja kodin, aloittamaan kaiken alusta. Mutta lukiessa minusta ei tuntunut miltään. Se on hämmentävää, kun miettii miten isoista asioista tässä oli kyse, miten tunnistettavista. Sellaisista, joista olisi voinut saada aikaan kiehtovan, koskettavan ja monikerroksisen kuvan ihmisestä. Nyt tämä tuntui lähinnä arkiselta tarkastelulta, turvalliselta ja siistiltä tutkielmalta siitä miltä (suomenruotsalainen) uusioperhe näyttää ja kuulostaa. Tietty kiihkottomuus on ollut läsnä Teirin aiemmissakin romaaneissa, ja ehkä se on myös ihan tyylilaji, mutta minut se jätti etäälle. Romaanin perustuessa todelliseen elämään on tässä ehkä haluttu suojella läheisiä. Ymmärrettävää, mutta myös harmillisen kädenlämpöistä. Vaikkakin hyvin kirjoitettua.

 

Luen tällä hetkellä Tiina Katriina Tikkasen hurjaa esikoisromaania Toinen silmä kiinni sekä Helmi Kajasteen esseeteosta Rakenna, kärsi ja unhoita. Aloitin Rachel Cuskin Siirtymän mutta jostain syystä en päässyt tunnelmaan sisälle, myöhemmin sitten. Ajattelin vihdoin ja viimein katsoa Breaking Badin, mahdollisesti myös Unbelievablen, jos uskallan. Katsoin taannoin ensimmäisen jakson mutta ahdistuin, toisaalta moni on sanonut että ensimmäinen jakso on pahin, sitten vähitellen koittaa helpotus. Kesken on myös HBOn Better Things, joka on aiva ihana.

 

Aika tuntuu kulkevan ympyrää.

Aurinko lämmittää kasvoja, sitten sataa taivaan täydeltä lunta, ja sama uudestaan. Kaipaan normaalia arkea, päiviä työhuoneella, hiljaisuutta. Olisi ihana mennä baariin ja ravintolaan, nähdä ystäviä, tilata vielä yhdet, valvoa aamuun asti,

me and my friends we miss rock ’n roll.

Tunnelma kotona vaihtelee kikattavasta tanssista, kauniista sanoista ja upeasti taittuvista tulppaaneista puoli kuudelta aamulla tapahtuviin kiukkuisiin heräämisiin, tahmaisiin puurolautasiin ja kinoihin, joiden alkua tai loppua on vaikea paikallistaa. Usein väsyttää ja ärsyttää, toisinaan kaikki on ihan hyvin. Sataa lisää lunta ja sukat kastuu lenkkareissa. Mietin toistuvasti miltä suurkaupungeissa parhaimmillaan tuoksuu ja kuulostaa, miltä tuntuu upottaa varpaat meriveteen. Saan myönteisen apurahapäätöksen joka turvaa loppuvuoden, lasten kaikki vaatteet käyvät pieniksi.

Luen uutisen, jossa kerrotaan että Joyce Carol Oatesin Blondista on tekeillä elokuva, tällaiset pienet asiat tekevät minut aina ja etenkin nyt valtavan onnelliseksi, Blondi saattaa olla paras koskaan kirjoitettu romaani, niin upea rajaton sukellus naiseuteen ja kaikkeen mikä sitä ympäröi, surullinen ja uskomattoman rohkea kuvaus Marilyn Monroesta, tai ei, ei Marilyn Monroesta vaan Norma Jeane Bakerista, olen lukenut sen kahdesti, nyt aion lukea vielä kolmannen kerran.

 

Lapset katsovat lumoutuneina Yökyöpeliä ja on hetken rauhallista ennen kun päivä kunnolla alkaa, taas yksi.