pienen hauen pyydystys

 

Janatuinen tarkasteli peijoonia. Hän oli todistanut jokapäiväisissä paikoissa, kuten olohuoneissa, teidenvarsilla ja takapihoilla, pöyristyttäviä näkyjä. Hän oli nähnyt, mitä ihmiset kykenivät tekemään toisilleen. Miten mielipuolisia ja kauaskantoisia suunnitelmia he pystyivät laatimaan lähimmäistensä tuhoamiseksi. Ja hän oli oppinut, mitä hän itse pystyi tekemään ihmisille, ja se hämmästytti häntä ehkä kaikkein eniten. Joten miksipä ei voinut olla olemassa tuommoista. Peijoonia.

 

Voisin kirjoittaa vaikka miten pitkästi kaikesta siitä mitä tämä Juhani Karilan romaani Pienen hauen pyydystys pitää sisällään, kaikista niistä kiemuroista, kerroksista, sävyistä, hahmoista, salaisuuksista ja tarinoista, mutta sanon sen sittenkin vain näin, takakantta mukaillen:

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten.

Koska mikään yritys kuvailla tätä mielettömän hienoa romaania ei tee oikeutta sille pidäkkeettömälle kerronnan riemulle, kirjoittamisen suvereenille taidolle, joka tätä teosta hallitsee. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. En näin yllättävää, ilahduttavaa, rikasta, lempeää ja satumaista romaania, jossa mitä tahansa saattaa tapahtua ja kuka tahansa tulla vastaan ja kaikki toimii, ihan kaikki. Oli kyseessä sitten ensirakkaus, peijooni, taiteilija, näkki, sääski tai poliisi. Peikko syömässä nakkikeittoa.

 

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

– Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

– Äiti anto hyvä ohojeet päiväkirjassa.

 

Nyt jo tiedän miten moni huokaa ja ajattelee, että ei ole minun kirjani, en jaksa mitään peikkoja ja kummituksia ja villiä luontoa. Niin minäkin ajattelin. Kunnes aloin lukea koska niin moni viisas ihminen suositteli, hehkutti, ylisti, ja luin onnellisena loppuun asti, nauroin monta kertaa ääneen, hetkittäin liikutuin. Teki mieli ahmia mutta luin hitaasti, halusin nauttia jokaisesta yksityiskohdasta, jokaisesta aivan hullusta ja silti täysin loogisesta käänteestä ja mutkasta, kaikesta. Ennen kaikkea Karilan käsittämättömän rennosta, itsevarmasta, hallitusta ja silti joka hetki herkästä ja inhimillisestä kerronnasta.

Että joku keksii, osaa, uskaltaa ja tekee näin. Parasta.

Mietin, miten joskus todella hienon kaunokirjallisen teoksen äärellä mieleen ja ihon alle hiipii ajatus ja tunne: miksen minä osaa, miksen voi vaan olla yhtä hyvä, jos olisin en ikinä enää pyytäisi mitään muuta. Hetkessä on sekoitus ihailua, rakkautta, intoa ja myös vähän kateutta. Elin Willowsin Sisämaa, Taiye Selasin Ghana ikuisesti ja Asko Sahlbergin TammilehtoJoan Didionin Maagisen ajattelun aika.

Ja sitten on romaaneja, jotka ovat niin vapaita, niin kirkkaita ja taitavasti kirjoitettuja, ettei aikaa jää tämmöisen miettimiseen, lukeminen on pelkkää iloa siitä että joku osaa, että minun ei tarvitse. Kuten tämä Pienen hauen pyydystys.

Ja sitäkin mietin, että vaikka ehdokkuudet ja palkinnot ovat mitä ovat, aina kuitenkin subjektiivisia valintoja ja taustalla muitakin vaikuttimia kuin vain taiteelliset ansiot, niin on kyllä aivan käsittämätöntä, että tämä romaani ei ollut Finlandia- tai Runeberg-ehdokkaana. Minun puolestani olisi voinut voittaa molemmat.

Mutta kuten jo sanoin, tätä ei voi selittää, se täytyy lukea itse,

uppoaminen ikään kuin kuuluu asiaan.

 

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”pienen hauen pyydystys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s