toinen silmä kiinni

Kun pääsin sisään korkeaan huoneeseen, joka oli sisustettu antiikkihenkisesti lukuun ottamatta kahta pehmeää, vaaleanruskeaa nojatuolia ja samaan sarjaan kuuluvaa sohvaa, aloitin puhumisen. Puhuin taukoamatta kolme varttia, puhuin kaksi tuntia, puhuin kerran viikossa, monta kuukautta. Kokonaisen kevään puhuin. Istuin vaaleanruskeassa nojatuolissa ja kerroin polkkatukkaiselle, keski-ikäiselle naiselle minua vaanivista miehistä. Miehistä kauppakeskuksen liukuportaissa, lähijunissa, lenkkipoluilla, kassajonoissa ja taksitolpilla.

Nuorta perheenäitiä kuljetetaan ambulanssilla sairaalaan. Toisesta silmästä on mennyt näkö, pää on räjähtää aaltoilevasta kivusta. Nainen makaa auton kyydissä kun mieleen alkaa puskea kuvia, muistoja, hetkiä.

Oranssit kaakelit, dinosaurustarra. Huoltoasemakylä, Sydäntakki. Äänet oven takana, oliko ovi kiinni vai auki? Todellisuus tuntuu epätodelliselta, menneen tiheät kerrokset ympärillä kuin märkä takki. Mistä aloittaa ja miksi? Mitä tapahtuu kun ovi aukeaa? Milloin muistot lakkaavat vyörymästä päälle?

Tiina Katriina Tikkasen omiin kokemuksiin pohjaava esikoisromaani Toinen silmä kiinni on todella vaikuttavaa luettavaa.

Rikotun mielen ja kehon kautta sirpalemaisin kuvin aluksi rakentuva tarina on särkeä sydämen, mutta onnistuu silti valamaan ympärilleen toivoa, niin paljosta voi selvitä, jopa pahimmasta. Tikkanen ei päästä lukijaa helpolla, ja hyvä niin. Lukiessa kestää hetken ennen kuin romaanin maailmaan pääsee sisälle, kaikki on jotenkin häilyvää, sumun takana, kunnes se iskee, juuri näin sen on, on oltava.

Rikottu mieli ei kerro eheää, selkeää tarinaa. Se kertoo sen minkä pystyy, pala palalta, niin kauan kunnes kuva on valmis, ja sitten sitä on vielä uskallettava katsoa, annettava sen hyökyä päälle.

Esimies sanoi ensin muutaman kehuvan sanan. Sen jälkeen hänen puheensa muuttui yhdeksi sanaksi: syyllinen, syyllinen, syyllinen. Putosin pehmustetun toimistotuolin läpi. Lattia petti ja vauhti kiihtyi ohittaessani seuraavan kerroksen, kaikki kerrokset. Lopulta tipahdin pimeään kellariin, jossa oli ummehtunut tuoksu. Iso ihminen makasi päälläni, en saanut happea, huutoni ei kuulunut.

Ihailen Tikkasen rohkeutta katsoa kohti, ihmisenä, naisena ja äitinä. Kertoa tarina, joka on niin täynnä kipua, surua ja häpeää. Riisua sen ympäriltä kipu, suru ja ennen kaikkea se häpeä. On mielettömän hienoa, että on heitä, jotka pystyvät, uskaltavat, kaiken jälkeen korottaa äänensä. Sanoa: avaa molemmat silmät ja katso. Häpeä ei ole uhrin, ei koskaan.

Tämän lisäksi Tikkanen osaa myös kirjoittaa. Rytmi on kohdillaan, kerronta harkittua ja varmaa, dialogi rentoa ja uskottavaa. Kaiken yllä leijuva musta paino ei missään vaiheessa vie kerronnalta happea, päinvastoin, se antaa sille voimaa ja virtaa, kuljettaa sitä eteenpäin kohti loppua, jonka jälkeen kaikki voi alkaa.

Harvoin, jos koskaan, on teoksen nimen avautuminen tuntunut näin pahalta. Samalla siihen kietoutuu romaanin viiltävä hienous: pienistä hetkistä rakentuu kokonaisuus, jota on miltei mahdoton katsoa mutta katsottava on. Ja sitten päästettävä irti.

Laitan tytön kotkan kyytiin. Siellä on monta pikkutyttöä, monta Minttua. Olen pelastanut ne metsästä, autosta ja kylpyhuoneesta. Ne lentävät kaikki turvassa kotkan selässä, maailman yläpuolella. Ne saavat lapsuuden, jota niillä ei vielä ole ollut. Kotkan kyydissä ne paranisivat. Ne näkevät sieltä kaiken, ovat ikuisesti vapaita.

Itken lukiessani, itken luettuani.

Selaan romaania uudestaan, luen alusta, sivuja sieltä täältä, huomaan kaikki merkit, niin syvät, ihmiseen piirretyt; rajat, jotka on rikottu, mutta joita ei ole koskaan liian myöhäistä puolustaa.