kesäpäiviä

Oli tarkoitus käydä ystäväni luona kylässä huhtikuussa mutta. Sovimme heinäkuisen viikonlopun jo silloin, se tuntui kaukaiselta mutta ainakin mahdolliselta.

Kun oma arki koostuu tietyistä rutiineista ja rajoista, ruoka-ajoista, päiväunista, nukkumaanmenoista ja ylipäätään monen muun ihmisen toiveiden, halujen ja tahtojen kuuntelemisesta, ja lomakin on enimmäkseen niiden kaikkien pientä vaihtelua ja ailahtelua, tuntuu kokonainen viikonloppu vailla yhtään tarkkaa suunnitelmaa, kellonaikaa, vaatimusta tai rajoitusta jo etukäteen aivan pökerryttävän ihanalta, mutta todellisuus voi olla vielä parempaa.

En muista koska olisin ollut yhtä vapaa kuin tänä viikonloppuna.

Juodessani viiniä iltapäivällä, kävellessäni tutun mutta monin tavoin vieraan kaupungin kaduilla, istuessani kauniin keittiön pehmeässä valossa, puhuessani tärkeistä ja hölmöistä asioista, valvoessani ja nukkuessani myöhään, saadessani kahvia ja ruokaa pyytämättä, parannellessani pehmeänpöpperöistä krapulaani kylmällä kuohuviinillä, nauraessani vedet silmissä lattialle levitetyllä patjalla, katsoessamme vanhoja musiikkivideoita, tunsin sen valehtelematta ihan joka hetki, sen onnen, kevyen kuplivan kaiken kattavan ilon siitä, että saan olla juuri siinä missä olen, juuri sellaisena kuin olen.

Puhumattakaan siitä miten herättyäni minun ei tarvinnut kuin kurottaa kirjahyllystä kirja, Lauri Ahtisen sarjakuvaromaani Eropäiväkirja, ja lukea se siinä, alusta loppuun, nauraa ja itkeä, musiikkia taustalla, ystäväni hyörimässä ja makoilemassa lähettyvilläni, vain maata siinä ja lukea kirja alusta loppuun ihan vain koska juuri siinä hetkessä tuntui siltä, koska mitään muuta, ei yhtään mitään muuta, tarvinnut tai pitänyt tehdä. Taivaallista.

Nauratti se miten liikkuttunut olo tuollaisesta hetkestä, niin syvästä ja silti täydellisen kevyestä onnesta voi tulla. Vain lyhyen junamatkan päässä, rakkaan ihmisen kodissa.

Kesä on muutenkin ollut hyvä, mieli kevyt.

En ole kirjoittanut mitään, lukenutkin vain vähän, puolet Trevor Noahin Laittomasta lapsesta ja Sara Stridsbergin Raskaasta rakkaudesta, molemmat ovat hyviä mutta kumpikaan ei ole mennyt ihon alle, sen sijaan olen kuunnellut Colson Whiteheadin Nickelin poikia, joka on aivan uskomattoman hieno, täydellisyyttä hipovaa Kirjallisuutta. Olen katsonut vanhoja Hercule Poirot-elokuvia, Breaking Badia ja Girlsiä. Olen kuljeksinut lasten kanssa kaupungilla ja puistoissa vailla ajatusta siitä, että haluaisin olla töissä. Olen nauranut heidän kanssaan paljon, ihmetellyt sitä lämpöä, riemua ja hurjuutta mitä heistä joka päivä kuoriutuu esiin, miten heissä on aina jotain uutta. Olen ollut mökillä, uinut meressä, istunut iltoja ystävien kanssa, kävellyt kesäyössä kotiin.

Teimme perheen kesken pienen automatkan, pysyttelimme meren äärellä, emme ajaneet Reposaarta pidemmälle, päivät olivat rentoja ja rauhallisia aina silloin kun pienin meistä ei päättänyt kulkea omia polkujaan, vastustaa kaikkea, karjua eeeeeeiiiiii, jäädä keskelle katua sateeseen istumaan, tai kun me emme miehen kanssa riidelleet toista tuntia siitä kuinka paljon puisesta pyykkitelineestä on järkevä maksaa.

Eräänä iltana oli myrsky, majapaikassamme oli rantasauna ja ulkokeittiö, kaatosade ropisi kattoon ja vaahtopäät huuhtoivat kallioita, pienin oli sylissäni sadetakin ja viltin alla, katseli ympärilleen silmät suurina, painautui minua vasten mutta hymyili, mies ja tyttö paahtoivat leipää ja ajattelin etten unohda tätä hetkeä ikinä.

Ensi viikolle tai seuraavallekaan ei ole yhtään suunnitelmaa. Haluan käydä Suomenlinnassa ja Lonnassa, ehkä jonain iltana lasten kanssa Linnanmäellä. Katsoa jonkun täydellisen elokuvan.