Rikkaruoho

 

Jotkut ovat koettaneet lohduttaa minua sanomalla, että olet jäänyt paljosta paitsi, kun et ole halunnut tutustua minuun. Hyvin mahdollista. Sinä et kuitenkaan koe sitä niin. Olet jatkanut elämääsi ja uusien hullutustesi toteuttamista uhraamatta minulle ajatustakaan.

 

Harvoin käy näin, etten tiedä mitä lukemastani kirjasta sanoa. Ettei minussa viimeisen sivun, viimeisen lauseen jälkeen ole yhtään kirkasta, rajattua ajatusta tai tunnetta lukemastani. Mutta nyt on niin. Ja silti tunnen, että jotain haluan sanoa. Että jotain on sanottava.

 

On pieni poika, Otto Gabrielsson, joka kaipaa isäänsä, pieni poika joka puhuu aikuisen miehen äänellä.

On isä, Jörn Donner, jonka valintoja ja sanomisia on vaikea, lähes mahdoton, ymmärtää, isä, joka on tunnettu, kuuluisa, persoona, Mammutti.

On poika ja isä, jotka eivät koskaan kohtaa.

 

Ja Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle tuntuu sekin minusta jakautuvan kahtia.

Sen alku on vahva, intensiivinen, herkkä sellaisella tavalla, joka kutsuu lukemaan, kuuntelemaan. Pojan ajatukset ja tunteet sekoittuvat miehen ajatuksiin ja tunteisiin, aika liikkuu edestakaisin, on kohtaamisia, odotuksia ja muistoja, kaikista revityistä ja hauraista paloista muodostuu palapeli, joka ei koskaan tule valmiiksi, ei edes lähelle. Tunnelma on apea, paikoin lempeä, katkerakin.

Sitten jossain vaiheessa tapahtuu jokin muutos, fokus tuntuu siirtyvän pojan ja isän suhteesta enemmän poikaan itseensä, ja jokin tässä heijastuksessa ei toimi, ehkä koska kaikki hänessä on tällä kohtaa juuri niin maanista ja niin kesken, kaikki tekee niin kipeää, kuva lipuu alati kauemmas, en oikein hahmota mitä tällä kaikella halutaan sanoa. Ja tavallaan tämä tuntuu pahalta sanoa, koska juuri sieltä isän tarinan varjosta hän haluaa pois, kirjoittaa tietään ulos. Mutta silti, tämän muutoksen myötä kirja lipuu omituisen kauas, varsinkin verrattuna se alun tarkkuuteen, muistojen, kaipauksen ja nykyhetken hienoon ristivalotukseen.

Mietin miten täydellisen upean esseen tästä olisi tiivistämällä saanut.

En tiedä onko tämäkään nyt sitä mitä haluan sanoa. Luin kirjan loppuun viime viikolla, suurilta osin olen unohtanut sen sanat ja lauseet, silti se palaa mieleeni säännöllisesti. Ehkä jokin sen pitelemättömyydessä, vaistonvaraisuudessa, aivan kuin Gabrielsson olisi itsekin tiennyt, ettei tämä tällaisena ole kirjaksi paras mahdollinen muttei sen tarvitsekaan olla, ehkei sitä ole edes meille muille tarkoitettu, ehkä se tosiaan on jotain minkä vain hän voi ymmärtää, ehkä jopa jotain minkä hänen isänsä olisi, sittenkin, saattanut ymmärtää. Ehkä heissä on enemmän samaa kuin poika on osannut ajatellakaan, muutakin kuin dna.

 

Omat ajatukseni Jörn Donnerista eivät ole erityisen mairittelevia. Minulle hän on hahmo, joka on aina ollut, voin jopa kuulla hänen äänensä päässäni, miten hullua sekin on, mutta hänen kirjoistaan tai elokuvistaan en voi sanoa mitään koska yhtään en ole lukenut tai nähnyt. Julkisuudessa hän on näyttäytynyt röyhkeänä, ylimielisenä, sanavalmiina, provosoivana ja mahtipontisena, toki hän on saattanut olla paljon muutakin, mutta se muu ei ainakaan, tietenkään, tästä kirjasta välity.

Tämä on surullinen kirja. Paikoin taitavasti, kauniistikin kirjoitettu. Yksinäinen, nälkäinen. Laura Kulmalan suomennos on hieno, kerronnan intiimin ja ailahtelevan sävyn tavoittava.

Kun avasin kaappini, puhelimessa oli vastaamaton puhelu Piratförlaget-kustantamolta. Ensin tunsin oloni euforiseksi. Sitten silmiini kohosivat kyyneleet, jotka todistivat etten ollut vielä käsitellyt suruani. Kirjeen julkaiseminen todistaisi sekä minulle että hänelle, etten ole erehdys. Siten voisin jättää lopulliset jäähyväiset.

 

Toivon, että jokin on helpottanut, että on vihdoin ollut mahdollista päästää irti. Tai en tiedä, voiko kukaan koskaan täysin päästää irti, mutta että olisi edes jokin keveys, rauha.

Mietin niitä jälkiä, joita vanhemmat lapsiisa jättävät, tahtomattaan ja tahtoen. Mietin isää, joka ei koskaan halua tutustua omaan lapseensa. Mietin äitiä, joka rakastaa lastaan vahvaksi ja hyväksi. Mietin vanhaa miestä, joka kantaa tekojaan, valintojaan ja virheitään, myöntääkö niitä koskaan kenellekään, edes itselleen. Mietin pientä poikaa, josta kasvaa aikuinen mies, joka ei koskaan saa tietää rakastiko hänen isänsä häntä, joka ei tiedä rakastiko hän itsekään isäänsä, joka ei tiedä mitä sillä tiedolla lopulta tekisi.

Mietin sitä miten hauras ihmisen sydän on, miten hellästi ja arvostavasti sitä pitäisi aina kohdella, aina.

2 kommenttia artikkeliin ”Rikkaruoho

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s