Laiton lapsi

Äiti kasvatti minut kuin ei olisi mitään rajoituksia sille, minne voin mennä tai mitä voin tehdä. Näin jälkikäteen tajuan, että hän kasvatti minut kuin valkoisen lapsen – ei kulttuurisesti valkoisen, mutta valkoisen siinä mielessä, että uskoin maailman olevan minulle avoin, että minun piti esittää oma mielipiteeni ja että ideoillani ja ajatuksillani ja päätöksilläni oli merkitystä.

Trevor Noah (s.1984), tunnettu televisiojuontaja, stand up-koomikko ja dj, eli lapsuutensa rotuerottelupolitiikan, apartheidin, Etelä-Afrikassa. Hän syntyi mustan xhosa-naisen ja valkoisen sveitsiläismiehen rikollisesta suhteesta, köyhyyden, väkivallan ja rasisimin, mutta myös rakkauden keskelle. Noahin äiti oli päättäväinen, rohkea ja älykäs nainen, ja juuri hänen hurja ja lämmin rakkautensa loi pohjan elämälle, joka olisi enemmän kuin helposti voinut ottaa aivan toisen suunnan. Sellaisen, jota Noah näki ympärillään jatkuvasti.

Hän kertoi minulle tarinansa, eteläafrikkalaisen tarinan, joka oli minulle liiankin tuttu: Mies varttuu apartheidin vallitessa, työskentelee maatilalla, on käytännössä orja. Se on maanpäällinen helvetti, mutta se on edes jotain. Hän saa nälkäpalkkaa, mutta ainakin hänelle maksetaan. Hänelle kerrotaan jokaisena valveillaolon hetkenä, missä hänen pitää olla ja mitä tehdä. Sitten apartheid päättyy, eikä hänellä ole enää edes sitä. Hän lähtee Johannesburgiin, etsii töitä, yrittää ruokkia kotona olevat lapsensa. Hän on kuitenkin eksyksissä. Hänellä ei ole koulutusta. Hänellä ei ole ammattitaitoa. Hän ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, eikä minne hänen pitäisi mennä. Maailma on opetettu pelkäämään häntä, mutta todellisuudessa hän pelkää maailmaa, koska hänellä ei ole mitään niistä välineistä, joita tarvitaan siinä maailmassa selviämiseen. 

Noah on hyvä ja rauhallinen tarinankertoja, joka on poiminut omaelämäkertaansa Laiton lapsi (suom. Jaana Iso-Markku) yhtä lailla arkisia kuin aivan uskomattomiakin tapahtumia ja käänteitä. Oman elämän rinnalla hän kuljettaa taiten Etelä-Afrikan historiaa, politiikkaa ja ilmapiiriä, ja kykenee näin yhtä aikaa viihdyttämään ja sivistämään. Rankoista aiheistaan huolimatta kerronnan perussävy on positiivinen ja hauskakin, mikä omalla kohdallani toimi vaihtelevasti; paikoin nautin keveydestä ja tumman humoristisesta otteesta, paikon kaipasin hieman enemmän syvyyttä ja herkkyyttä.

Tämä liittyy varmasti siihen, miten korkealla (oma) rima todellisten tapahtumien kertomisen suhteen nykyään on, perushyvä ja sujuva kerronta ei oikein tunnu riittävän. Kun on viime vuosina lukenut useita kirjoja, joissa on kiehtovan, tärkeän ja todellisen tarinan lisäksi myös upea kerronta, tuntuu tällainen perinteisempi tyyli paikoin hieman puuduttavalta.

Kirjassa on kuitenkin sen lievästä epätasaisuudesta huolimatta kaksi valtavan tärkeää tekijää. Ensimmäinen on se, miten hienosti se valaisee viime vuosina esillä ollutta ajatusta siitä kenellä on oikeus kertoa oma tarinansa ja kenen tarinoita kuunnellaan. Esimerkiksi oma käsitykseni apartheidista on rakentunut pitkälti Andre Brinkin romaaneihin, jotka ahmin parikymppisenä yksi toisensa jälkeen ja joista esim. Valkoinen kuiva kausi teki ison ja todella järkyttävän vaikutuksen. Brink on toki hieno kirjailija ja uskon hänen romaaniensa olevan yhä vaikuttavia, mutta hänenkin katseensa ja äänensä oli kuitenkin valkoisen katse ja ääni kuvaamassa mitä mustille tapahtui, miltä heistä tuntui. Noah kertoo miltä rakenteellinen rasisimi näyttää, kuulostaa ja tuntuu kun oma tarina on rakentunut sen myötä, kun on itse sen kohde. Vaikka hän kertoo 1980- ja -90-luvun Etelä-Afrikasta, on epätasa-arvo ja sorto vallalla yhä ja ihan kaikkialla, ja on todella paljon merkitystä kuka siitä kertoo ja mitä.

Toinen liittyy väkivaltaan, jota kirjassa on aika paljon. Lähes läpi kirjan minua vaivasi tapa, jolla Noah kuvaa selkäsaunoja joita hän sai äidiltään. Kyse on kuitenkin siitä, että lasta pahoinpidellään. Ymmärrän, että on olemassa aika ja paikka, mutta silti, olin hämmentynyt koska kerronnasta puuttui pieninkin ajatus tai muistutus siitä, ettei lasta missään olosuhteissa saa lyödä, ei koskaan, ei vaikka kuinka tarkoitus olisi hyvä (sanokoon kuka tahansa mitä tahansa en usko tuohon koskaan) tai tekijä rakastava. Oikeastaan tämä ärsytti minua niin paljon, että olin jättää kirjan muutaman kerran kesken. Oli myös todella vaikea ymmärtää rakastavaa äitiä, joka kuitenkin eli yhdessä väkivaltaisen miehen kanssa, altisti lapsensa sille, jäi eikä lähtenyt. Mutta sitten kirjan viimeinen luku onnistuu kuvaamaan ja purkamaan perheväkivaltaa niin hienosti osiin sekä tekojen, tunteiden, seurausten että myös yhteiskunnallisten rakenteiden osalta, että ymmärsin myös alun paremmin.

Minne nainen voi mennä yhteiskunnassa, jossa perheväkivalta on normi? Kun poliisi ei auta häntä? Kun hänen oma perheensä ei auta häntä? Minne nainen voi mennä, kun hän jättää miehen, joka lyö häntä, ja päätyy yhtä todennäköisesti yhteen toisen miehen kanssa, joka myös lyö häntä ja ehkä vielä pahemmin kuin ensimmäinen? Minne nainen voi mennä kun hän on kolmen lapsen yksinhuoltaja ja elää yhteiskunnassa, joka pitää häntä hylkiönä, koska hänellä ei ole miestä? Minne hän voi mennä? Mitä hän voi tehdä?

Jäin miettimään miten osuvaan aikaan tämä kirja on ilmestynyt ja miten paljon juuri se ajankohta on vaikuttanut siihen miten paljon huomiota ja lähes ylistystä se on saanut, miten raikkaalta kirja tuntui ja toisaalta miten perinteiseltä. Hävettää miten vähän tiedän apartheidista, ehkä miten vähän ylipäätään tiedän historiasta, ja kyllä, varsinkin mustien historiasta. Ja miten varovasti näinä aikoina sanansa valitsee, mistä kaikesta se johtuu ja miten tärkeää se myös on, ymmärtää sanojen paino. Kuunnella ja lukea, ottaa asioista selvää.