Olemme ajaneet noin kymmenen minuuttia kun muistan edellisenä iltana lukeneeni, että Taylor Swiftiltä on keskiyöllä tullut uusi levy. En olisi ehkä kiinnittänyt koko juttuun mitään huomiota jos siinä ei olisi mainittu, että levyä on ollut tekemässä myös Nationalin Aaron Dessner. Tällaiset yhteistyöt kiinnostavat aina.
Kuuntelemme levyn kokonaan, se on hyvä, paikoin ihana. Bon Iverin kanssa tehty duetto Excile itkettää heti ensimmäisellä kerralla. Hieman myöhemmin muistan, että Netflixissä on Swiftistä tehty dokumentti Miss Americana, joka on jostain (sadasta arkisesta) syystä jäänyt katsomatta.
Päästyämme perille pysäköimme auton hotellin eteen. Sataa kaatamalla, jäämme hetkeksi istumaan, lopulta huomaamme että olemme jutelleet tunnin, naurattaa. Käymme kävelyllä, illalla näemme ystäviä ravintolassa, öinen jokiranta on yhtä aikaa riemukas ja levoton, hotellissa kaivaudun peittojen alle ja nukun yli kymmeneen.
Iltapäivällä ajamme takaisin ja kuuntelemme Swiftin levyä lisää. Kotona laitan pesukoneen pyörimään ja muistan dokumentin, katsomme sen. Se on hyvä, ei kovin syväluotaava tai edes henkilökohtainen, mutta paikoin hurjan kiehtova ja loppua kohden miellyttävän feministinen ja poliittiinen. Mietin monta kertaa Lily Allenin omaelämäkertaa, tästäkin puhumme dokumentin jälkeen koska voimme, koska on aikaa ajatella ja puhua, yhdistellä asioita.
Lähdemme pizzalle.
Emme ole käyneet elokuvissa helmikuun jälkeen (Parasite oli hyvä mutta ei minulle mitenkään upea), joten elokuvateatterin hämärä tuntuu kuin tulisi kotiin. Sam Mendesin 1917 on niitä elokuvia, joita varten valkokankaat on keksitty. Teknisesti huimaavan upea, paikoin yllättävän koskettava ja kerronnallisesti juuri sillä tavalla ihmisen kokemukseen sukeltava, että kuvat jäävät mieleen todella vahvoina. Tuntuu hyvältä kävellä kotiin läpi valoisan ja tuulettoman Töölön.
Myöhään yöllä olen väsynyt mutten saa unta, mieli tuntuu olevan niin täynnä, mutta hyvällä tavalla, hieman yli vuorokauden aikana niin paljon enemmän ajatuksia, kuvia, virikkeitä, tapaamisia ja siirtymiä kuin pitkään aikaan, tajuan että tämä, juuri tämä on se mitä eniten arjessa lasten kanssa kaipaan: tilaa ajatella loppuun asti, miettiä mitä olen nähnyt ja kuullut ja miksi, mahdollisesti toimia niiden kokemusten pohjalta. Yksinkertaisesti se, että voin kuunnella levyn alusta loppuun, puhua siitä ja kaikesta mitä se herättää, muistaa sen pohjalta dokumentin, katsoa sen, puhua siitä ja muustakin, ehkä aamulla kirjoittaa siitä kaikesta jotain. Siinä se, onni. Ainakin yksi niistä.
Helmi Kekkonen 
Olipa hyvin sanottu tämä ”tilaa ajatella loppuun asti”. Se on juuri niin, että lasten kanssa tuntuu ajatukset ja keskustelut jäävän aina kesken ja päivät vyöryvät eteenpäin. Vaikka lapset ovat rakkaita ja heidän kanssaan kokee mahtavia hetkiä, on elintärkeää välillä saada olla erossa ja tehdä asioita aivan omaan tahtiin. Ihmettelen jotenkin aina, miten luontevia ne hetket / päivät ilman lasta ovat ja toisaalta miten nopeasti solahtaa myös takaisin siihen lapsiperhemoodiin. Ihanaa, että teilläkin on ollut omaa aikaa 🙂
TykkääTykkää
Niin totta. Kun on rauhassa sitä miettii että miten sitä jatkuva hälinää ja tahtojen sirkusta jaksaakaan, ja sitten siihen juurikin vain solahtaa. Tosin mulla ainoa poikkeus on residenssireissut jotka pidempiä ja täynnä työhön uppoamista, niiden jälkeen palautuminen arkeen on todella vaikeaa, ei todella mitään solahtamista hah.
TykkääTykkää