En erityisemmin pidä musikaaleista. Tai oikeastaan en ymmärrä niitä. Lähes aina ne tuntuvat jotenkin meluisilta ja ylinäyteltyiltä, ja useimmat kohtaukset täysin päälleliimatuilta. Se, että ihmiset ilman mitään syytä puhkeavat laulamaan ja tanssimaan, on vain liian hämmentävää.
Minulla ei siis ole mitään suhdetta/mielipidettä amerikkalaiseen Bob Fosseen, joka oli oman aikansa kuuluisimpia musikaaliohjaajia ja -koreografeja. En ole nähnyt Cabareeta, en Charitya. Chicagon olen, mutta vain sen uusimman, vuonna 2002 ilmestyneen version. Oikeastaan ainoa syy katsoa hänestä ja hänen pitkäaikaisesta kumppanistaan Glenn Verdonista kertova sarja Fosse/Verdon, oli pääosia näyttelevät Sam Rockwell ja Michelle Williams. Toki New York ja avioliittokuvaukset kiinnostavat aina.
Ja onneksi katsoin. Sarja on varmaotteinen ja eheä, ja vaikka omaan makuuni musiikkikohtauksia ja niiden myötä luotuja näyttämöllisiä tehokeinoja on liian monta, ei mielenkiinto missään vaiheessa herpaannu. Tapahtumat seuraavat hyvin uskollisesti oikeaa elämää mutta kronologia on rikottu tavalla, josta pidän; menneisyyden valossa nykyhetki tuntuu aina kiinnostavammalta.
Tärkeää on nimenomaan Glenn Verdonin nostaminen esille, hänen roolinsa sekä lavalla että Fossen työskentelyn tukena, vaikka toisaalta se myös kertoo juuri sitä tarinaa kusipäisiä miehiään tukevista vaimoista, jonka olemme kuulleet niin moneen kertaan. Sen sijaan hänelle olisi voinut antaa vielä enemmän tilaa, hänen kokemustaan taiteilijana ja ehkä myös äitinä avartaa ja syventää. Yhdessä hienoimmista kohtauksista Verdon antaa tulla kaiken kokemansa vasten Fossen kasvoja. ”Minä nostin sinut ylös uudestaan ja uudestaan, tuin sinua läpi jokaikisen elokuvan, näytelmän ja sairastumisen, etkä sinä ikinä antanut sitä minulle anteeksi.”
Sarjan (ja nyt lukemani) perusteella Bob Fosse oli ajalle tyypillinen miesnero, joka teki loistavia töitä, mutta teki niistä jokaisen häikäilemättömästi, röyhkeästi ja kaikkia mahdollisia rajoja rikkoen, ja läheisiään toistuvasti satuttaen. Ei ole lainkaan ihme, että #metoon aikana esiin ei ole nostettu vain hänen taidettaan, vaan myös se hinta, jonka hän itse ja etenkin hänen perheensä joutui siitä maksamaan.
Glenn Verdon oli 1950-ja 60-luvuilla supertähti, poikkeuksellisen lahjakas tanssija, joka lopulta panosti enemmän tulevan aviomiehensä Fossen uraan kuin omaansa, toki itsekin siitä jonkun verran hyötyen. Heillä oli myös yhteinen tytär Nicole, jonka tavallista lapsuutta ja tasapainoa janoava katse on sarjassa särkeä sydämen.
Parasta on kuitenkin Sam Rockwellin ja Michelle Williamsin välinen kemia, joka tekee heidän yhteisistä kohtauksistaan, niistä välittyvästä intohimosta ja rakkaudesta sekä kahden rikkinäisen ihmisen tuhoisasta dynamiikasta, kiehtovaa katseltavaa. (Michelle Williams on aina ollut lempinäyttelijöitäni, siis Dawson’s Creekistä lähtien, mutta Sam Rockwelliin rakastuin täysin nähtyäni Confessions of a Dangerous Mindin, ja etenkin hänen koekuvausnauhansa tuota roolia varten. Ah.) Tosin juuri se mainitsemani kronologian rikkominen, tekee myös sen, että katsojalle näytetään vain palasia heidän suhteestaan, eikä varsinaista kaarta synny, ja esimerkiksi Verdonin lähes täysin järkähtämätön tuki miestään kohtaan tuntuu hetkittäin sietämättömän turhauttavalta. Williams olisi saattanut ollut roolissaan vielä parempi, jos hänen ei olisi tarvinnut olla yksi yhteen todellisen Verdonin kanssa, mutta tämä on toki makuasia ja ohjaajan valinta. Minusta hänen herkkyytensä ja ilmeikkyytensä ei pääse aivan sillä parhaalla mahdollisella tavalla esiin, vaikka upea suoritus onkin (kuin on myös se puhe, jonka piti saadessaan roolistaan Emmy-palkinnon).
Mutta siis, suosittelen katsomaan, jos taiteilijat, myrskyisät avioliitot ja hieno näyttelijäntyö kiinnostaa.
Helmi Kekkonen 