Jussi Seppänen

Mielikuvissa vanhimman pojan vanhin poika näyttää harteikkaalta ja lisääntymishalukkaalta. Luonteeltani olen kuitenkin kuin perheen kolmas lapsi. Se, joka housukaupassa valitsee oranssit farkut ja toivoo niillä ärsyttävänsä jotakuta jossain.

Siitä on varmaan noin vuosi kun eräissä juhlissa juttelin hetken Jussi Seppäsen kanssa jonka kanssa en ollut jutellut vuosiin, ja hän kertoi kirjoittavansa kirjaa jonka nimeksi tulisi Jussi Seppänen. Nauratti, sillä tavalla kun kuulee jotain mahtavaa, että jotenkin vaan tietää että tuosta kirjasta tulee hyvä.

Ja tulihan siitä.

Jussi Seppäsen Jussi Seppänen on kirja, jossa tullaan kirjailijaksi ja jossa kirjailija katsoo itseään, katsoo tarkasti, lempeästi ja ilolla. Armollisesti tavalla, joka lukiessa kulkee lämpönä ihon alle.

Se on myös kirja sairaudesta, joka hetken aikaa on kuolemantuomio, varjosta jota kirjailija yrittää viereltään ja yltään karistaa, ja joka lopulta väistyy, ei kokonaan (kuten ei meillä kenelläkään), mutta siten että voi taas hengittää ja tanssia, ja kirjoittaa.

Olen viime aikoina puhunut useamman ystäväni kanssa siitä millaisia ajatuksia erilaiset kirjalliset kokeilut herättävät, onko kirjallisuutta tärkeä tai välttämätön uudistaa, missä kulkee idean testaamisen ja kantavan tarinan raja. Minä en varsinkaan viime aikoina ole ollut minkään kumouksellisen ystävä; en ole kaivannut rajoja rikkovaa, mieltä hämmentävää ja loputtomia tulkintoja tarjoavaa kirjallisuutta. Olen kaivannut tarinoita. Ja tietämättäni olen kaivannut myös Jussi Seppästä. Kirjoittamisen ja elämisen riemua, lapsenomaista innostumista, odotuksista vapautumista. Naurua puhdistavan itkun lomassa.

Lukiessani ajattelen Petri Tammista, Erkka Mykkästä ja Ernest Hemingwayta, ensimmäisen kirjoista välittyvää humaania tarkkuutta, toisen rytmin ja huumorin tajua, ja kolmannen äärimmäisen kirkasta lausetta, ja ajattelen Jussi Seppästä, että tällaistakin voi olla, ja pitääkin olla. Tekstejä, joista huokuu kerronnan mahdollisuudet vailla mitään teennäistä. Vailla aivan liian monimutkaisia rakennustelineitä, jotka kohoavat tunteen tielle.

Lukiessani Jussi Seppäsen Jussi Seppästä minulle tulee hyvä, avara olo, luottavainen sekä ihmisen että kirjallisuuden suhteen. Että tällaistakin on, ja pitääkin olla.

3 kommenttia artikkeliin ”Jussi Seppänen

  1. ”…jossa kirjailija katsoo itseään, katsoo tarkasti, lempeästi ja ilolla. Armollisesti tavalla, joka lukiessa kulkee lämpönä ihon alle.”

    Tämähän se oli, tajuan sen nyt kun luen sun kirjoittamana. Mietin pitkään, miksi tästä kirjasta tuli niin valoisa olo. Ei se ollut vain tai niinkään se kuolemantuomion väistyminen tai lieventyminen.

    Vaan just toi – tänä päivänä jotenkin tuiki harvinainen – tapa, jolla Seppänen katsoo itseään: lempeästi, ilolla, armollisesti. Niin ihanaa.

    Ja oikeasti aika surullista, että sellainen tapa suhtautua itseensä tuntuu tässä ajassa kamalan virkistävältä ihan vain sen vuoksi, että sellaiseen törmää niin harvoin.

    Ja tästä tulee mieleen myös toinen sun kirjoitus, arviosi Eeva Kolun esikoisesta, ja todettakoon, että nyökkäilin ajatuksillesi senkin osalta.

    Tykkää

    1. Ihana kuulla! Mä mietin kirjaa juuri eilen ja palautui jälleen tosi vahvasti se avara lempeä lämpö mieleen, se on harvinaista, ja tärkeää. Ehkä Jussin kirja levittää sitä enemmänkin ympärilleen!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s