Kukkia maan alla

Karim työntää kiven taskuunsa ja juoksee äidin luo.

Kaikki on sekaisin, äiti sanoo puhelimeen ja katsoo Karimin läpi. Olen pahoillani. Me odotamme vielä kymmenen minuuttia. Sen jälkeen on jo myöhäistä.

On jo myöhäistä, Karim laulaa. On jo myö-häis-tä.

Berliinin alla, metroaseman hämärässä, Marianna myy kukkia ja katselee ihmisiä.

Samassa kaupungissa kulkee myös Karim ja hänen äitinsä Amalia. Pojan käsi on äidin kädessä tiukasti kiinni, mutta kummankin ajatukset kulkevat sinne tänne, aika liikahtelee heidän ympärillään, rytmiään vaihdellen.

Borys, Mariannan veli, nojaa Gubinissa kioskin seinään pienessä nousuhumalassa, ja kuuntelee Mariannan ääntä rätisevän ja katkeilevan puhelinyhteyden läpi.

Venla Saalon romaani Kukkia maan alla kulkee ihmeellisen vaivattomasti, kirkkaasti ja kauniisti Berliinistä Saksan ja Puolan rajaseudulle, suurkaupungin äänistä ja hajuista maaseudun täydelliseen hiljaisuuteen. Se kuvaa ihmisiä ja tarinoita joita he kantavat mukanaan, kertoo vain vähän mutta juuri siksi niin paljon, mitään turhaa ei ole. Ja minä rakastin sitä, sen jokaista sivua ja hetkeä.

Mitä me katsomme kun kukaan ei näe? Mitä me muistamme silloin kun haluamme unohtaa? Mitä me ajattelemme silloin kun emme uskalla puhua?

Halusin joka luvun jälkeen lopettaa lukemisen jottei kirja vain ikinä loppuisi, enkä sitten kuitenkaan voinut, vaan jatkoin aina vain.

Näin vahvan tunnelman, näin tiiviin ja silti eheän maailman rakentaminen muutaman päivän varaan on harvinaista, ja uskomattoman taitavaa. Mietin monta kertaa ikuista ja rakasta Mrs. Dallowayta, sen yhtä lailla hengästynyttä mutta silti niin rauhallista ja varmaa kerrontaa. Mutta eniten mietin sitä miten valtavan hieno juuri tämä romaani on. Miten harvoin tällaisia osuu kohdalle. Ettei mitään ole liikaa tai liian vähän vaan kaikki on jotenkin niin täydellisen kohdillaan, eloisaa, avaraa ja todellista, ja miten lähelle tarina ja sen ihmiset silloin tulevat.

Miten monta kertaa ajattelin: en unohda teitä ikinä.

He ovat puhelimessa hiljaa, Amalia Alexanderplatzin asemalla Berliinissä, isä kotonaan Cottbussissa. Jos joku katsoisi heitä, hän ajattelisi, että he kuuntelevat. Niin he kuuntelevatkin. Isän vaikeneminen on mietteliästä ja uteliasta, Amalian vaikeneminen alakuloista ja epätietoista. Molemmilla hiljaisuuksilla on oma kaunis sointinsa.

Äiti-äiti-äiti, Karim sanoo.

Kunpa olisi jo tulevaisuus, Amalia ajattelee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s