Loppuunkäsitelty

Vuosia sitten, ihan toisenlaisessa elämässä mutta omassani yhtä lailla, olin opiskelun ohella iltapäivisin töissä kirjakaupan yläkerrassa olevassa kahvilassa, ja minulla oli tapana lähteä töihin ajoissa, jotta ehtisin selailla kirjoja rauhassa ennen vuoroni alkua.

Kerran keskimmäisellä pöydällä oli esillä Anna-Leena Härkösen uusin teos Loppuunkäsitelty. Luin ensimmäiset sivut ja itkin, keskellä kirjakauppaa ja ihmisvilinää.

Muutama vuosi sitten olin antikvariaatissa sadetta paossa kun näin hyllyssä puhkiluetun pokkarin. Ostin sen, kävelin kotiin, aloin lukea. Itkin taas, melkein läpi kirjan, välillä nauroinkin, ääneen. Koska sellaista se on. On itkettävä ja naurettava, jotta selviää. On elettävä. On luettava juuri tällaisia kirjoja, joita toisilla, harvoilla, on taito ja rohkeus kirjoittaa.

Ja nyt luin sen taas, koska joskus, harvoin, luen parhaimpia kirjoja uudestaan.

Torstai.

Kun herään aamulla, kyyneleet alkavat valua silmistä ennen kuin olen avannut ne. Mielessäni välähtelee kuvia pienestä tytöstä, sinusta lapsena. En koskaan enää pysty katsomaan sinun valokuviasi.

Ajattelen niitä kahta tuntia, jotka vietit yksin Jannen lähdettyä. Se hetki, kun itsemurhaaja alkaa toteuttaa suunnitelmaansa. Kun alkaa tappaa itseään. Sen suurempaa yksinäisyyttä ei ole.

Olen aina pitänyt Härkösen kielestä, sen rytmistä ja huumorista. Häräntappoase ja Heikosti positiivinen ovat minulle monin tavoin rakkaita ja tärkeitä kirjoja. Mutta Loppuunkäsitelty on aivan omaa luokkaansa. Se on niin paljas ja auki. Lyhyet ja tarkat lauseet piirtävät eteen kaiken lopullisuuden, ja ikävän joka ei (koskaan) lakkaa, elämän jota on yritettävä elää pikkusiskon itsemurhan jälkeen.

Kirjeesi on viimeinen kerta kun puhut meille. Et ehkä ollutkaan paniikissa. Kuvitelmani, jossa ryntäilet sydän hakaten rappukäytävässä, oli väärä. Sinä teit päätöksen. Jätit meille tyylikkäät jäähyväiset. Ja tapoit itsesi. Olet luultavasti mennyt hissillä ylimpään kerrokseen, seissyt hissikorissa täysin rauhallisena, liikkumatta. Avannut oven. Astunut ulos. Kävellyt parvekkeelle. Laskenut repun maahan. Hypännyt.

Millaista rohkeutta se sinulta vaatikaan. Mikä oli viimeinen ajatuksesi ennen kuin hyppäsit? Mitä helvettiä sinä ajattelit kun putosit? Et ehkä yhtään mitään.

Tällainen teksti ei synny harjoituksen tai kokemuksen tai kokeilun kautta. Se tulee selkäytimestä koska sen on pakko tulla: jos minä en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun.

Ja vaikka luhistuisi, makaisi päivä- ja viikkokausia peiton alla, oksentaisi, itkisi, huutaisi, tuntisi kipua ja syyllisyyttä naurusta, olisi varma ettei suru koskaan ikinä lakkaa eikä helpota, niin elämä jatkuu, sittenkin se jatkuu, ja lopusta tulee myös alku.

Meidän on valittava itsellemme edullisin vaihtoehto, että jaksamme jatkaa. Ja minä jatkan. Minä olen elossa.

Ja vaikka muistoja ei tule enää lisää, ei olemassa olevia voi kukaan koskaan ikinä viedä pois. Minusta se on lohdullinen ajatus.

Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s